Kolumni

EU-Venäjä -suhteiden saippuakuplat: Macronin uusi avaus on epärealistisella pohjalla

Viime aikoina joiltakin eurooppalaisilta johtajilta on kuultu suurieleistä puhetta Venäjä-suhteiden korjaamisesta uuteen uskoon.

-
-

Viime aikoina joiltakin eurooppalaisilta johtajilta on kuultu suurieleistä puhetta Venäjä-suhteiden korjaamisesta uuteen uskoon. Lännen ja Venäjän välisten jännitteiden syyt ovat kuitenkin syvällä, eikä niiden ratkaisemista ole näköpiirissä. EU:n ei pidä viestiä Venäjälle, että se olisi valmis hiljaa hyväksymään tai jopa palkitsemaan Venäjän voimankäytön Ukrainassa ja demokraattisia järjestelmiä horjuttavan toiminnan länsimaissa.

Uutta aikakautta Venäjän-suhteisiin on maalaillut etenkin Ranskan presidentti Emmanuel Macron. Hänen kannoissaan näkyy Ranskan historiallinen suhtautuminen Venäjään eurooppalaisena suurvaltana ja aina potentiaalisena kumppanina, jonka kanssa Ranska on viime vuosisatojen aikana ollut välillä liitossa ja välillä vastakkain.

Brittihistorioitsija Tony Judt kuvaa kirjassaan Postwar: A History of Europe Since 1945, miten Ranskan epäluulo Iso-Britanniaa ja USA:ta kohtaan ajoi de Gaullen toisen maailmansodan päättyessä hakemaan kumppanuutta Neuvostoliiton kanssa. Stalin ei kuitenkaan jakanut de Gaullen illuusioita eikä ollut kiinnostunut auttamaan Ranskaa tämän epärealistisissa pyrkimyksissä vahvistaa omaa itsenäistä asemaansa Venäjän avulla.

Macronin uusi avaus Venäjän suuntaan on nähtävä osana hänen pyrkimyksiään vahvistaa Euroopan strategista autonomiaa ja asemaa suurvaltapolitiikassa. Venäjän-suhteiden parantamisen tarvetta on Euroopassa perusteltu vaikeuksilla transatlanttisissa suhteissa sekä Kiinan noususta johtuvilla uusilla haasteilla. Macron näyttää tavoittelevan EU:n ja Venäjän kumppanuutta, joka tarjoaisi vastapainoa sekä USA:lle että Kiinalle. Ajatusta voidaan pitää yhtä epärealistisena kuin kumppanuutta Neuvostoliiton kanssa vuonna 1945.

Ranska ei mielellään tuo esiin sitä, että USA:n panostus Euroopan turvallisuuteen on korvaamaton erityisesti sen tarjoaman pelotteen vuoksi Venäjää vastaan. EU:n puolustusyhteistyötä ollaan toden teolla vahvistamassa, mutta EU ei ole kykenevä eikä halukas ottamaan vastuulleen jäsenmaidensa alueellista maanpuolustusta. Se tehtävä jää jäsenmaille itselleen ja Natolle. Presidentti Donald Trump on aiheuttanut ennennäkemätöntä epävarmuutta USA:n sitoutumisesta Natoon ja Euroopan turvallisuuteen, mutta tämä ei vähennä transatlanttisen suhteen tärkeyttä Euroopalle.

EU-maiden ja Venäjän suhteita vaikeuttavat olennaisesti poliittisten järjestelmien väliset erot. Venäjä on autoritaarinen valtio, jonka kovia otteita kansalaisyhteiskuntaa ja oppositiota vastaan muun muassa Macron on suorasanaisesti arvostellut. Läntinen demokratia on Venäjän nykyjärjestelmälle vakava uhka, ja siksi se pyrkii heikentämään EU-maiden ja USA:n järjestelmien toimivuutta ja uskottavuutta muun muassa vaalihäirinnällä ja ääriryhmiä tukemalla.

Venäjää ja Kiinaa lähentää molempien pyrkimys demokraattisten arvojen torjumiseen ja lännen yhtenäisyyden hajottamiseen. Siksi EU ei voi olla Venäjän näkökulmasta vaihtoehto kumppanuudelle Kiinan kanssa.

Kaikkein ongelmallisinta Macronin viesteissä Venäjän suuntaan on kuitenkin hänen puheensa uudesta Euroopan turvallisuusjärjestyksestä. Erimielisyydet tässä kysymyksessä ovat lännen ja Venäjän välisten jännitteiden juurisyy. Ranska ei ole kertonut, mitä se olisi valmis muuttamaan Euroopan nykyisessä turvallisuusjärjestyksessä.

Venäjää hiertävät tekijät ovat hyvin tiedossa: Kreml on haluton hyväksymään sitä, että jokaisella valtiolla on oikeus valita omat turvallisuusratkaisunsa ja hakee tunnustusta omalle erityisasemalleen ’lähiulkomailla’. Ranska ei ole kertonut muuttaneensa kantojaan suhteessa Ukrainan konfliktiin ja siihen liittyviin pakotteisiin.

EU:n naapurustossa on useita konflikteja, joita ei ole mahdollista ratkaista ilman Venäjän panosta, kuten Venäjän-suhteiden parantamista peräänkuuluttavilla eurooppalaisilla poliitikoilla on tapana muistuttaa.

EU:n ja Venäjän tavoitteet näissä konflikteissa eivät kuitenkaan ole yhteneväiset. Varsinkin entisen Neuvostoliiton alueella on konflikteja, joiden ylläpitäminen palvelee (Kremlin näkökulmasta) Venäjän etua. EU:n tai lännen mahdolliset myönnytykset eivät saa Venäjää määrittämään uusiksi omia etujaan; pikemminkin ne voivat rohkaista sitä turvautumaan koviin keinoihin niiden tavoittelussa.

EU:n tulee perustaa Venäjän-suhteensa realistiselle käsitykselle siitä, miten Venäjä näkee omat strategiset etunsa ja missä nämä törmäävät yhteen sen naapureiden ja länsimaiden etujen kanssa. EU:n ja Venäjän välisten jännitteiden kanssa on vain elettävä ja pyrittävä pitämään ne hallinnassa.

Suhteiden paraneminen edellyttää muutosta Venäjän toiminnassa. Kunnes sitä ei tapahdu, puheet uudesta alusta ovat kuin kauniita saippuakuplia, jotka pian vääjäämättä rikkoutuvat törmätessään realiteetteihin.

Kristi Raik on Viron Ulkopoliittisen instituutin johtaja.