Turun yliopistossa perjantaina tarkastettu Sami Moision väitöskirja Suomen EU-jäsenyyskamppailusta vuosina 1991-1994 on yllättävä monellakin tavalla. Jo tutkimuksen aihe, EU-jäsenyys, herättää yhä intohimoja.
Kun vielä muistetaan, miten Suomelle ja muille pienille maille kävi unionin tulevaisuuskonventissa ja että edessä on kova vääntö hallitusten välisessä konferenssissa, niin tuskinpa ajankohtaisempaa tutkimuksen kohdetta voisi edes ajatella.
Tutkimuksen tulokset sinänsä eivät ole kovin yllättäviä.
Toki sormituntumalla jo tiedetään, että EU-kamppailu vei historian romukoppaan perinteisen puolueettomuuden ja Paasikiven-Kekkosen ulkopoliittisen linjan. Tilalle tuli länsikeskeinen EU-linja, jota tutkija kutsuu Lipposen eli "lännettäjien" ulkopoliittiseksi linjaksi.
Mullistava ei myöskään ole se väitöstutkimuksen tulos, että EU-kamppailu muutti myös puolueiden valtasuhteita. Paavo Lipponen selätti sorsalaisen varovaisuuslinjan, keskustassa Esko Aho vei voiton Paavo Väyrysestä ja muista traditionalisteista. Mutta tuskinpa valtasuhteiden muutos johtui yksinomaan EU-politiikasta.
Tutkija jakaa EU-kamppailun osapuolet kolmeen ryhmään: lännettäjiin, varovaisuusmiehiin ja Urho Kekkosen perintöä vaalineisiin traditionalisteihin.
Paavo Lipposen lisäksi lännettäjiin kuuluivat Martti Ahtisaari, Max Jakobson ja suuri joukko muita eliittin jäseniä. Varovaisia taas olivat Mauno Koivisto, Harri Holkeri ja Kalevi Sorsa.
Myös Paavo Väyrynen kuului heihin ennen kuin jätti Esko Ahon hallituksen. Sen jälkeen hänestä tuli traditionalisti. Tähän ryhmään kuuluivat myös Keijo Korhonen, Esko Seppänen ja IlkkaHakalehto.
Tutkija keskittyy korkean tason poliitikkoihin, talouselämän johtoon, johtaviin journalisteihin, tutkijoihin ja ulkopolitiikan vaikuttajiin. Lännettäjille EU-jäsenyys oli korjausliike, jolla Suomi palautettiin kylmän sodan, suomettumisen ja pysähtyneisyyden ajasta takaisin lännen yhteyteen. He halusivat turvata Suomelle oikeaksi tulkitun paikan Euroopan kartalla. Kekkoslaiset olivat myöntyväisyysmiehiä, jotka olivat kallellaan väärään suuntaan.
Väittelijän mukaan traditionalistit hävisivät kamppailun, koska joukko ei ollut homogeeninen eikä heillä siten ollut yhteistä punaista lankaa. Ilman tutkimustakin voi sanoa, että kun EU-vastustajiin kuuluvat myös pahimmat huuhaa-miehet, moiseen joukkoon ei usko kukaan
Väittelijä vertaa EU-kamppailua jopa toisen maailmansodan aikaisiin ja sitä seuranneisiin tapahtumiin. Moision mukaan EU-tiimellyksessä syntyi 1990-luvun aseveliakseli, joka ajoi kylmän sodan poliitikkojen ohi lännen kautta. Länsimainen liberaali ulkopoliittinen suuntaus voitti kansallis-realistisen linjan.
Lännettäjien mukaan Suomen EU-jäsenyys turvaisi suomettumissyytösten ryvettämän Suomen kuulumisen länteen muiden maiden silmissä.
Tästä tunnustuksen hakemisesta kehittyi kahdeksaksi vuodeksi se EU-politiikka, jossa syrjäinen Suomi ikään kuin väkisin pyrki sijaitsemaan Euroopan ytimessä.
Tutkijan mukaan aktiivisimmin EU-jäsenyyttä ajaneet kannattavat myös Nato-jäsenyyttä tai EU:n mahdolliseen puolustusytimeen liittymistä.
Esimerkiksi Lipponen ja Koivisto ovat ovat esittäneet eriäviä kantoja Suomen suhteesta Länsi-Eurooppaan ja Yhdysvaltoihin. Kiistan ytimessä ovat myös erilaiset tulkinnat Venäjästä.
Kun ja jos Lipponen on Suomen EU-politiikan arkkitehti, hänen vaalitappionsa keskustalle ja Anneli Jäätteenmäelle voi merkitä muutosta Suomen EU-politiikkaan.
Jo nyt on nähtävissä merkkejä siitä, että varovaisuuslinjan miehet ja naiset ovat vahvistaneet asemiaan. Heihin kuuluvat ulkoministeri Erkki Tuomioja ja pääministeri Matti Vanhanen, ehkä myös tasavallan presidentti TarjaHalonen. Vähemmästäkin sitä mies hermostuu kuin elämäntyönsä pilaamisesta.
Tutkimustuloksia mielenkiintoisempi onkin väitöskirjan tutkimusmetodi.
Kyseessä ei ole perinteinen politiikan tai historian tutkimus, vaan poliittiseen maantieteeseen, geopolitiikkaan liittyvä tutkimus. Asioita ei kuitenkaan tarkastella perinteiseen pekkavisurimaiseen tapaan tuijottamalla karttoja, sijainteja, rajoja, alueellisia eroja, asevoimia, raaka-aineita jne. Sen sijaan geopolitiikkaan yhdistetään retoriikka, sanoilla vaikuttaminen.
Suomi siis liittyi Euroopan unioniin laajassa mielessä kielellisten operaatioiden kautta.
Suomesta, vanhasta ja uudesta, EU:sta, idästä, lännestä, Pohjolasta, maataloudesta, periferiasta, eristäytymisestä, etupiireistä, Venäjästä ja muista kysymyksistä muodostui kiistanalaisia geopoliittisia käsitteitä, joiden merkityksistä ja sisällöistä käytiin kiivasta kamppailua.
Moisio kiinnittää tutkimuksessa huomiota kieleen, kamppailuun sanojen merkityksillä. Kun hän näin tekee, hän esittää myös yllättäviä tulkintoja.
Moisio antaa esimerkiksi ymmärtää, että SDP:n suuri vaalivoitto 1995 johtuisi puolueen hyväksymästä myönteisestä integraatiopoliitikasta.
Itse asiassa EU oli harvinaisen vähän esillä vaalikampanjassa 1995. Kyllä SDP sai vaalivoiton korostamalla taloutta, säästämistä ja työllisyyttä. Takana oli neljä vuotta Esko Ahon porvarihallitusta ja Suomen historian syvin lama.
Moisio on varmasti oikeassa - ainakin näin jälkikäteen - siinä, että EU-jäsenyydessä oli kysymys geopoliittisesta kamppailusta, taistelusta poliittismaantieteellisistä asetelmista, järjestyksistä, rajoista, identiteeteistä ja erityisesti vallasta.
Kyse oli merkittävästä ratkaisusta: siitä, mihin Suomen tuli uudessa kylmän sodan jälkeisessä Euroopassa sijoittua ja siitä, kuka tuossa uudessa tilanteessa olisi vallan ytimessä.
Tuolloin, kymmenen vuotta sitten, asiaa ei aivan noin järisyttäväksi ymmärretty. Poliittismaantieteelliset näkökohdat eivät dominoineet ainakaan eduskuntakeskustelua. Kyllä siellä myös puntaroitiin sitä, mitä taloudellisista hyötyä ja haittaa EU-jäsenyydestä on.
Kepun "vanhoilliset" pelottelivat maatalouden tuholla, kokoomus korosti ruuan hinnan halpenemista. Turvallisuus oli toki esillä, mutta ei johtavien poliitikkojen puheissa. Mauno Koivistokin paljasti vasta muistelmisaan, että turvallisuudestahan EU-jäsenyydessä oli kysymys.
Kansa sen toki tiesi. EU:n puolesta äänestettiin turvallisuuden, ei talouden takia. Se tosin saattoi johtua lännettäjien erinomaisesta geopoliittisesta retoriikasta.
Voisi jopa väittää, että Moision tutkimusajankohtana 1991-1994 politiikan keskiössä olivat talouslama, suurtyöttömyys ja pelko Suomen joutumisesta selvitystilaan, ei EU-jäsenyys. Tämän argumentin hyväksyminen voisi kuitenkin hieman himmentää väitöskirjan arvoa. Joten annetaan olla.