Tyylipisteitä ei jaettu, mutta valmista tuli Lissabonissa. Silti nyt ollaan vasta samassa pisteessä kuin ennen perustuslaillisen sopimuksen kaatumista kansanäänestyksissä. Maaliin on yhä matkaa.
Euroopan unionin johtajat olivat päättäneet torstai-iltana, että uudistussopimuksen on aika syntyä. Aamuyöhön se taas meni, mutta valmista tuli. Italian ja Puolan viime hetken vaatimuksille annettiin periksi, sillä ne koskivat vain yksityiskohtia. Näin saatiin kasaan uusi teksti, joka korvaa Ranskan ja Hollannin kansanäänestyksiin kaatuneen perustuslaillisen sopimuksen.
Suurin osa sisällöstä on entistä. Erona on lähinnä, että teksti -- joka kulkee vastaisuudessa Lissabonin sopimuksen nimellä -- on perustuslaillista sopimusta sekavampi. Lisäksi tekstistä on poistettu kaikki ylevät, eurooppalaisuutta korostaneet sanakäänteet. Nyt kaikki on kirjoitettu tiukasti EU-kielellä, joka on yhtä vaikeaselkoista millä tahansa unionin virallisista kielistä.
Ilmeet Lissabonin yössä olivat helpottuneita, mutta eivät voitonriemuisia. Yksi urakka on takana, toinen edessä. Yksikään jäsenmaa ei ole vielä hyväksynyt sopimusta. Tarkoituksena on tällä kertaa välttää kansanäänestyksiä aina kuin vain mahdollista. Varmaa on vasta, että Irlannissa sellainen on lain mukaan järjestettävä.
Sopimusta ryhdyttiin hiomaan jo kuusi vuotta sitten, sillä laajentunut unioni ei enää voi toimia kunnolla vanhoilla pelisäännöillä. Tässä samassa pisteessä oltiin jo 2005 ennen kansanäänestyksiä. On todennäköistä, että ratifiointikierros parlamenteissa onnistuu. Mitään läpihuutojuttua siitä ei silti tule. Useimpien maiden politiikasta löytyy ryhmiä, jotka joko vastustavat sopimusta sinällään tai vaativat sitä kansan päätettäväksi. Sellaisten vaatimusten sivuutus -- kuten monessa maassa Suomi mukaan lukien ilmeisesti tapahtuu -- ei anna hyvää kuvaa EU:n demokratiasta.
Olisi vähintään kyettävä antautumaan keskusteluun ja aidosti perustelemaan, miksi kansanäänestys ei ole tarpeen. Suurimpia vaikeuksia on luvassa Britanniassa, jossa pääministeri Gordon Brown aikoo viedä sopimuksen läpi parlamentin kautta. Iso ja äänekäs osa Britannian äänestäjäkunnasta on hyvin EU-kielteistä, joten Brownille on luvassa poliittista päänsärkyä kaikissa tapauksissa.
On silti selkeästi unionin ja sen kansalaisten yhteinen etu, että Lissabonissa kokoon saatu sopimus myös tulee voimaan. Se ei mitenkään oleellisesti muuta unionin luonnetta, mutta parantaa laajentuneen unionin toimintakykyä. On esimerkiksi ollut omituista, että tärkeimmät linjaukset tekevä huippukokous eli Eurooppa-neuvosto on ollut vailla virallista asemaa.
Nyt huippukokouksesta tulee toimielin, jolla on pysyvä puheenjohtaja, presidentti. Ulkopolitiikkakin saa kasvot uuden "korkean edustajan" myötä. Näiden kahden henkilön valinnasta on odotettavissa iso eurooppalainen kädenvääntö. Eri asia on, paljonko tilanne selkiytyy yleisön silmissä. EU:llä on tämän myötä komission puheenjohtaja, Eurooppa-neuvoston presidentti, ulkopolitiikan korkea edustaja ja kuuden kuukauden kansalliset puheenjohtajuudetkin neuvostossa säilyvät.
Kuka siis lopulta puhuu EU:n nimissä?
EU tekee Lissabonin sopimuksella sen, mitä onkin tehtävä. Nyt katseen pitäisi kääntyä tekstien viilauksesta politiikan sisältöön. EU on ollut hakoteillä, eurooppalainen idea on ollut kateissa ja politiikkaa on leimannut keskinäinen kädenvääntö.
Ei ehkä ole ihan sattumaa, että Suomenkin kansallisten etujen valvonta maataloudessa on vaikeutunut sitä mukaa kuin unionin sisäinen hajanaisuus on kasvanut ja solidaarisuus on vähentynyt.