Euroopan unionin aikomus kieltää tervan käyttö puunsuojana on virhe, jonka suomalaisten viranomaisten olisi pitänyt pystyä pysäyttämään alkuunsa. Euroopan unionilla alkaa olla Suomessa käyttöä hyvälle PR-toimistolle. Mikään ei pilaa EU:n mainetta tehokkaammin kuin se, että Brysselistä tulevat jotkut direktiivit näyttävät samaan aikaan sekä täysin tarpeettomilta että terveen järjen vastaisilta. Yksikin ilmeinen ajattelemattomuus hautaa alleen tusinan tarpeellisia ja hyödyllisiä säädöksiä.
Grilliruokien kieltämisessä kysymys oli väärästä hälytyksestä niin kuin yleensä tämäntapaisissa väitteissä on. Mielikuvat lähtevät liikkeelle herkemmin kuin tosiasiat. Jälkimmäisiin ikävä kyllä kuuluu se, että EU on kieltämässä mäntytervan käyttämisen puunsuoja-aineena.
Asian tekee Suomen kannalta nolommaksi se, ettei kysymys ole vain Brysselin byrokraattien pahanilkisyydestä. Suomen viranomaisilla olisi ollut tilaisuus hoitaa terva-asia kuntoon, mutta tilaisuuteen ei tartuttu. Ministeriöiltä ei löytynyt pikkurahaa maksaa arviointikustannuksia. Niinpä lopputulos on se, että terva on päätymässä kiellettyjen lahonsuoja-aineiden listalle.
Näin ei luultavasti olisi käynyt, jos Suomessa olisi yksikin merkittävä tervaa käyttävä kaupallinen yritys, joka olisi pystynyt valvomaan etujaan EU:n säädösvalmistelussa. Näinhän yritykset yleensä tekevät. Mutta sellaista yritystä ei ole olemassa, ei sitten Oulun tervaporvarien kulta-ajan toista sataa vuotta sitten.
Sen sijaan on olemassa ikiaikainen perinne käyttää tervaa. Perinteen myötä tervan kulttuurinen merkitys Suomessa on jotain aivan muuta kuin sen nykyinen rahallinen arvo. Tervaveneisiin ja -suksiin yksinkertaisesti liittyy jotain, mitä ei voi rahalla edes mitata, ja tieto sellaisten mahdollisesta kieltämisestä iskee syvälle suomalaisuuteen. Perinteisiin kuuluu myös tervan ja höyhenten yhdistelmä, jolle voisi nyt totisesti keksiä käyttöä.
Lisäksi vanhojen rakennusten kuten kirkkojen kattojen suoja-aineena terva on edelleenkin välttämätön. Poikkeuslupa käyttää tervaa puukirkoissa on kenties mahdollista saada, mutta ajatus tervasta vain poikkeusluvalla sallittuna aineena on sekin viheliäinen.
EU:n pyrkimys estää haitallisten suoja-aineiden käyttö on hyvä ja ymmärrettävä. Sen sijaan samoja sanoja ei voi käyttää suomalaisten viranomaisten toiminnasta, jonka myötä mäntytervan joutumista kiellettyjen aineiden listalle ei estetty.
Museovirasto on pyristellyt asiassa vastaan kykyjensä mukaan, ja mahdollinen kirkkoja koskeva poikkeuslupa on sen ansiota. Suomen ympäristökeskus Syke puolestaan lähestyi kevättalvella ministeriöitä ja kysyi, löytyykö tervan ympäristö- ja terveysvaikutuksia koskevalle tutkimukselle maksajaa. Se olisi maksanut yhdestä viiteen miljoonaa euroa, ja sen tuloksena tervan käyttö Suomessa olisi todennäköisesti voinut jatkua entiseen malliin. Tervan ominaisuudet olisi selvitetty, mikä joka tapauksessa olisi ollut hyvää tietoa.
Maksajaa ei löytynyt. Asiaa palloteltiin monen ministeriön välissä neuvottelukuntien ja teemaryhmien pöydillä ilman tulosta. Suomalaisesta byrokratiasta tuli näin kirjaimellisesti tervahauta.
Virhe lienee vielä korjattavissa ainakin viiveellä, vaikka aikataulun kannalta otollisin hetki tervatutkimukseen onkin jo mennyt. Ainoaksi mahdollisuudeksi jää poliittinen päätös, ja katseet kohdistuvat etenkin kauppa- ja teollisuusministeri Mauri Pekkariseen ja maa- ja metsätalousministeri Juha Korkeaojaan. He eivät ole vastuussa asian tähänastisista kiemuroista, mutta he voivat ottaa vastuuta ja pisteitä pelastamalla, mitä pelastettavissa on.