Lissabon on jo kertaalleen onnistunut saamaan nimensä ikuistetuksi EU-kieleen. "Lissabonin tavoitteiden" vuodelta 2000 oli määrä tehdä unionista maailman kilpailukykyisin ja dynaamisin tietoon perustuva talous vuoteen 2010 mennessä.
Noita tavoitteita on kyllä sen jälkeen toisteltu lukemattomissa puheissa, mutta maailman kilpailukyvyn paalupaikan saavuttaminen olisi kaivannut tekoja enemmän kuin sanoja.
Torstaina EU-johtajat matkustavat taas Lissaboniin, ja tällä kertaa tavoitellaan nimenomaan sanoja, ei tekoja. Pyrkimyksenä on pelastaa EU:n perustuslaillinen sopimus kuolleista, tosin uudella nimellä mutta pitkälti entisellä sisällöllä.
Kaikki perustuslailliseen sopimukseen liittynyt ylevyys ja juhlavuus on nyt karsittu tykkänään pois. Tällä kertaa puhutaan "EU:n uudistussopimuksesta", jonka sanakäänteitä on tieten tahtoen hiottu hämäriksi. Tarkoitus on, että uusi sopimus ujutettaisiin mahdollisimman monessa maassa läpi ilman kansanäänestystä.
Sisällöltään entisen kaltaisesta sopimuksesta puhuminen uudella nimellä on tyylitöntä, mutta eteenpäin on silti päästävä. EU:n ulkoministerien käsistä maanantaina paperi ei vielä lähtenyt valmiina. Ainakin Puola, Bulgaria, Italia ja Itävalta esittivät yhä omia vaatimuksiaan. Suurin pulma Lissabonissa lienee Puola, jonka joustohalukkuus on muutenkin ollut vähissä. Nyt vielä päälle painavat sunnuntaiset parlamenttivaalit Puolassa, ja maan nykyjohto voi hyvinkin käyttää huippukokousta kotimaisten irtopisteiden keruuseen viime hetkillä ennen vaaleja.
Ellei Lissabonissa saada kompromissia aikaan, EU ajaa itsensä umpikujaan. Yleensä tällaisissa tilanteissa unioni on päässyt ratkaisuun vaikka ehkä vaikeuksien kautta, ja niin se kaiken toivon mukaan pääsee nytkin. Se ei silti vielä tarkoita, että uudistussopimus syntyisi. Jokaisen jäsenmaan on paperi ratifioitava.
Perustuslaillinen sopimus olisi lähes varmasti kaatunut Britanniassa. Tony Blairin hallitus pääsi kuitenkin kuin koira veräjästä: mitään kantaa ei tarvinnut edes ottaa, kun sopimus jumittui jo aiemmin. Pääministeri Gordon Brown sen sijaan joutuu kohdakkoin päättämään, tuleeko kansanäänestystä vai ei.
Uudenkin sopimusyrityksen kaatuminen veisi unionin aivan näköalattomaan tilaan. Kuitenkin vasta Lissabonin huippukokouksen jälkeen on aika pohtia, mitä tapahtuu seuraavaksi.