EU:n laajenemisen varjossa käydään yhä kädenvääntöä unionin tulevasta luonteesta. Suomen uuden hallituksen on hypättävä liikkuvaan junaan.
Ateenan torstaisen EU-kokouksen suurta historiallista merkitystä ei voi kieltää, joskin merkitys liittyy enemmän seremoniallisuuteen kuin käytäntöön. Mitään asiallista uutta ei Ateenassa sovittu, mutta unionin uudet jäsenmaat allekirjoittivat siellä liittymissopimuksen, ja viimeisetkin Euroopan kahtiajaon jäänteet alkavat olla näin historiaa.
EU:n laajennus ei tähän vielä pysähdy – ainakin Bulgaria ja Romania ovat tulossa mukaan –, mutta yhtään toista näin valtavaa askelta ei unioni ole tähän mennessä ottanut. Kun jäsenyydet vuoden kuluttua käytännössä alkavat, nykyinen 15 vauraan teollisuusmaan yhteisö saa seurakseen kahdeksan entisen neuvostoblokin maata ja kaksi pientä Välimeren alueen saarivaltiota.
Tämä tosin sillä edellytyksellä, että kansanäänestyksissä uusien jäsenmaiden kansalaiset hyväksyvät menon unioniin. Tähän asti kaikkialla äänestäjien enemmistö on ollut jäsenyyden puolesta. Ennakolta arvioiden epävarmoin asenne on Baltian maissa, jotka äänestävät syksyllä. Puolan ratkaisua kesäkuussa taas jännitetään erityisesti, sillä se on tulokkaista suurin.
Laajeneminen on joka tapauksessa tosiasia, mutta maantieteellisen faktan ulkopuolella moni muu muutos on yhä epävarma, peruskysymyksistä lähtien: kuinka unioni toimii, ja millainen varsinaisesti on sen tulevaisuus? Näitä asioita hahmotellaan EU:n tulevaisuuskonventissa, jonka puheenjohtaja Valery Giscard d’Estaing oli Ateenassa näkyvässä roolissa. Se taas johtui siitä, että unionin omat aikataulut olivat pettäneet. Koska konventista ei Irakin sodan vuoksi ehditty puhua edellisessä Brysselin huippukokouksessa, asia jäi Ateenaan.
Giscard d´Estaingin viesti oli, että konventti saadaan valmiiksi aikataulussaan. Näin ollen unionin uusi perussopimus tulisi EU-johtajien käsittelyyn Thessalonikin huippukokouksessa, joka pidetään taas Suomen kannalta kiusallisesti juhannuksena.
Auki on kuitenkin vielä suuria kysymyksiä. Ulko- ja turvallisuuspolitiikan keskustelu konventin täysistunnossa on vielä edessä. Ratkaisematta on myös muun muassa se, tuleeko EU:lle presidenttiä vai ei ja millaiseksi komission rooli muodostuu.
Presidentin viran perustamista vastustavat pienet maat, Suomi niiden joukossa, ovat tiivistäneet yhteistyötään. On kuitenkin yhä täysin arvoitus, saavatko ne mielipiteensä riittävästi kuuluville. Aikaa ratkaisuihin ei ole enää paljon.
Lisäksi tämän kuun lopulla Ranska, Saksa, Belgia ja Luxemburg pitävät oman keskinäisen huippukokouksen, jossa suunnitellaan uudenlaista puolustusyhteistyötä unionin sisälle. Jos tällainen ydinjoukko syntyy Irakin sodan jälkitunnelmissa, se tietää, että EU:n yhteinen ulko- ja turvallisuuspolitiikka tulee käytännössä mahdottomaksi. Saksan ja Ranskan vetämä ryhmä on täysin eri linjoilla kuin ne EU-maat, jotka ovat enemmän tai vähemmän olleet liitossa Yhdysvaltain kanssa. Näiden kahden blokin ulkopuolelle jää väliinputoajien ryhmä, johon Suomikin kuuluu.
Suomen kannalta Ateenan kokous oli historiallinen myös muuten kuin siksi, että laajentumissopimus allekirjoitettiin. Paavo Lipponen edusti näissä kuvioissa Suomea pääministerinä viimeisen kerran. Häneen on kahdeksan vuoden aikana henkilöitynyt Suomen EU-politiikka, ja hän on myös saavuttanut paljon eurooppalaista arvonantoa ja sananvaltaa.
Lipponen jää pois hetkellä, jolloin hänen seuraajallaan Anneli Jäätteenmäellä ei ole aikaa tuhlattavaksi harjoitteluun EU-kuvioissa. Tänä keväänä konventissa ja muualla linjataan unionin tulevaisuutta hyvin pitkälle, ja Suomen on saatava siellä äänensä kuuluviin – ei huutamalla, vaan tekemällä rakentavaa yhteistyötä.
Hallituksen vaihdos tarjoaisi luontevan tilaisuuden nostaa Suomen edustus konventissa ministeritasolle. Pääsiäisen ja juhannuksen välisenä lyhyenä aikana nimittäin tarvitaan kaikki käytettävissä oleva kokemus, mitä hallituksella on panna peliin. Uusi pääministeri sanoi kuitenkin torstaina keskustelevansa asiasta Teija Tiilikaisen kanssa ennen kuin hän päättää mitään.
Ateenassa, eurooppalaisen sivistyksen ja demokratiakäsitteen kehdossa hyväksytty julkilausuma maalailee kauniita kuvia yhteisestä eurooppalaisesta tulevaisuudesta. Ylevät tavoitteet eivät kuitenkaan toteudu vain panemalla sanoja paperille. Tarvitaan paljon määrätietoista käytännön työtä.
Irakin sota jakoi EU:ta, mutta ei repinyt sitä. Unioniin ei syntynyt parantamattomia haavoja. Se on hyvä merkki.