Britit luopuivat EU-perustuslakia koskevasta kansanäänestyksestä, mutta Tony Blairilla on tilaisuus linjata unionia selvemmille vesille syntyneestä kriisistä.
Euroopan unioni on ajautunut hetkessä kriisiin, jonka syvyyttä ei voi kunnolla vielä edes aavistaa. Varmaa on vain se, että yritys samaan aikaan laajentua ja syventyä on karahtanut kiville. Se yhtälö olisi onnistunut ainoastaan uuden perustuslain avulla, ja se on aiotussa muodossaan nyt vähintäänkin puolikuollut.
Uusi perustuslaki olisi määritellyt pelisäännöt 25 tai useammankin jäsenmaan yhteisölle. Juuri nyt on tosiasia, että unionin laajeneminen on onnistunut, syventäminen sen sijaan ei. Kaksi suurta asiaa yhtä aikaa oli liian suuri pala nieltäväksi.
Pääministeri Matti Vanhanen antaa tänään eduskunnalle ilmoituksen, jossa hän kertoo hallituksen käsityksen sopimuksen ratifiointitilanteesta. EU:n kriisi ei laukea Suomen kannanotolla, mutta sillä on periaatteellista merkitystä. On yhä tärkeää, että jäsenmaiden enemmistö osoittaa sitoutuvansa yhteisiin tavoitteisiin. Perustuslain jo hyväksyneiden maiden kansalaisten osuus EU:n väestömäärästä on 49 prosenttia. Ranskalaiset ja hollantilaiset äänestivät vain omasta puolestaan. Mitä useampi jäsenmaa sitoutuu perustuslailliseen sopimukseen, sitä helpompaa on jatkossa löytää tie eteenpäin. Runsaan vuoden kuluttua Suomi on unionin puheenjohtajana vastuussa siitä, millaisia ratkaisuja löydetään.
Suomella kuten muillakin on silti edessään ankara mietintä esimerkiksi siitä, mitä tilanne merkitsee oman maan ja unionin turvallisuuspoliittiselle ajattelulle. Nopeita johtopäätöksiä ei kannata tehdä. Ei esimerkiksi vielä tiedetä, kyetäänkö ja halutaanko joitakin uudistuksia viemään läpi perustuslaista irrotettuina.
Ranskan ja Hollannin kansanäänestykset olivat joka tapauksessa selvä viesti siitä, että kansalaiset kokevat pudonneensa päättäjien kelkasta. Jos takapakkia ei olisi tullut nyt, se olisi saattanut tulla toisella tavoin vastaan protestihenkenä kansallisissa vaaleissa. Unionista haettiin yleistä syntipukkia asioihin, jotka eivät välttämättä edes siihen suoraan liittyneet.
Eikä suuntaus näytä jäävän tähän. Eurosta on tullut äkkiä epävarma valuutta. Sen arvo on laskenut suhteessa dollariin. Se auttaa sinänsä vientiteollisuutta, mutta johtuu yksin poliittisista tekijöistä. On alettu jopa kuulla pohdintoja, onko koko euro tulossa tiensä päähän. Virallisesti nämä arvuuttelut kiistetään jyrkästi, mutta jo asian esiin nousulla on oirearvoa. Eurooppalaisen yhteistyön tila on oikeasti vakava.
Tilannetta pahentaa, että monen läntisen Euroopan maan talous on huonossa jamassa. Tämä voi lisätä halua kansallisiin irtiottoihin. Ranskan, Saksan ja Italian johtajat ovat menettäneet tai menettämässä otteensa maidensa politiikasta.
EU:n huippukokous runsaan viikon päästä on poikkeuksellisen tärkeä. Pahimmillaan kaiken muun päälle saadaan vielä aikaan repivä riita budjettiraameista, parhaimmillaan kyetään keksimään jokin yhteinen tapa edetä syntyneestä sekasotkusta.
Poliittista johtajuutta voi löytyä yllättävältä suunnalta. Pääministeri Tony Blairille oli suuri helpotus voida unohtaa tältä erää Britannian oma kansanäänestys. Löyhä unioni on juuri sitä, mitä britit ovat halunneet. Lisäksi Blairilla on takanaan tuore vaalivoitto kotimaassa, ja Britanniasta tulee EU:n seuraava puheenjohtajamaa heinäkuussa.
Unionin on nyt löydettävä uusi yhteinen nimittäjä, ja Blairilla on siinä hyvät lähtökohdat. Tärkeintä kuitenkin on kyetä keskeyttämään nykyinen vapaa pudotus heti kun siihen on tilaisuus. Se koittaa ensi viikon huippukokouksessa.