Suomessa on yleistä päivitellä EU:hun uppoavaa rahaa ja valitella sitä, että saamme liian vähän siihen nähden, mitä Brysseliin maksamme. Mutta näyttää olevan myös niin, että täällä ei olla riittävän ketteriä toimimaan silloin, kun unionin rahaa olisi tarjolla.
Kempeleläinen EU-asiantuntija Seppo Heikkilä ihmettelee (Kaleva 3.7.) syystäkin, miksi pohjoissuomalaiset tahot ovat laiskoja hakemaan EU:n tarjoamaa tutkimusrahaa.
Kyse ei nimittäin ole mistään roposista: vuosina 2007 – 2013 tutkimusrahaa oli jaossa 50 miljardia euroa, ja alkavalla seitsenvuotiskaudella vielä 20 miljardia reippaammin.
Heikkilän oma arvio passiivisuuden syystä on se, että Pohjois-Suomessa on tavoiteltu enemmän unionin rakennerahastojen tukea. Sitä alueelle on saatukin.
Kun rakennerahastojen tuki pienenee ja tutkimusrahojen kautta tarjolle tuleva kasvaa, on johtopäätösten aika. Korkeakoulujen ja yritysten on ryhdyttävä pontevammin tavoittelemaan myös tutkimusrahaa.
Kuten Heikkilä toteaa, hankkeisiin on tarjolla todella mojovia summia, tyypillisesti
20–30 miljoonaa euroa.
Merkillepantavaa unionin tutkimusrahan jaossa on se, että tuet ohjataan konsortioille. Hakijana tulee olla kansainvälinen ryhmä, joista yksi jäsen koordinoi työtä.
Ainakin Oulun yliopistolla kansainvälisiä tutkimusyhteyksiä on niin paljon, että sopivia kumppaneita olettaisi löytyvän. Jos yhteyksiä ei ole, niitä on viisasta ryhtyä luomaan.
EU:n rahojen hakua pidetään työläänä ja monimutkaisena. Kaiken lisäksi voi käydä niin, että kaikista ponnisteluista huolimatta hakemus jää ilman rahaa.
Hakematta ei kuitenkaan saada mitään. Ja jos hakemusten teko edistää kansainvälistymistä, sekin on arvokasta.