Georgia on Mustanmeren itäpuolella. Mustanmeren länsirannalla puolestaan sijaitsevat Euroopan unionin tuoreimmat jäsenmaat Romania ja Bulgaria. Georgia on siis maantieteellisestikin EU:n naapuri.
Brysselissä ei silti toivota, että Georgiasta tulisi nopealla aikataululla unionin jäsenmaa. Itse asiassa EU:n politiikka tähtää siihen, että Georgia kehittyy poliittisesti ja taloudelliseksi vakaaksi länsimaiseksi demokratiaksi vailla toiveita EU-jäsenyydestä.
Georgia on yksi monista EU:n lähialueilla olevista maista, joilla on jäsenyyshaluja mutta ei realistisia liittymismahdollisuuksia. 12:lle tällaiselle maalle EU on räätälöinyt avustusohjelman. Tätä kutsutaan EU:n slangilla "naapuruuspolitiikaksi".
EU:n ovet eivät ole sen paremmin auki kuin kiinnikään. Jos maat tekevät kotiläksynsä, yhtenä päivänä se voivat olla vahvoja jäsenkandidaatteja, kuvailee ohjelman tavoitteita EU:n naapuruuspolitiikasta vastaava virkamies.
Ohjelman ulkopuolelle on jätetty Balkanin maat, jotka joko ovat jättäneet jäsenhakemuksen tai valmistelevat sitä. Venäjä puolestaan ei halua itsenään kutsuttavan "naapuriksi" vaan "strategiseksi kumppaniksi".
Voiko islamilaisia
kouluja avustaa?
EU:n naapuruuspolitiikan historia on lyhyt. Se muotoiltiin viimeisimmän laajentumisaallon aikoihin 2003-2004.
Rahaa on 12 maalle jaettu tähän saakka kahdeksan miljardia euroa. Tuleville seitsemälle vuodelle on budjetoitu 12 miljardia euroa.
Avustuksista kolmasosa on mennyt itään, entisen Neuvostoliiton laita-alueille. Loput on ohjattu etelään Välimeren ympäristöön.
Paljon hyvää ja hyödyllistä on saatu aikaiseksi. On rakennettu liikenneväyliä ja energialaitoksia, koulutettu tullivirkamiehiä, poliiseja ja tuomareita. Vanginvartijoille on opetettu, ettei vankeja voi hakata tuosta vain. Viisumeja luvataan halventaa. Onpa jaettu perinteistä köyhäinapuakin.
EU:n eteläpuolelle rahoja on pystytty käyttämään teknisistä ja hallinnollisista syistä huonommin kuin idässä.
Välimeren alueella on lisäksi hankalia poliittisia ongelmia. Voidaanko avustaa Marokon islamilaisia kouluja, joissa saattaa itää terrorismin siemen?, pohtii Antonio Missiroli European Policy Centre -tutkimuslaitoksesta.
Kaikkein hankalimpiin maihin ei EU ole pistänyt käsiään. Algerian osalta ohjelma on jäissä. Libya, Syyria ja Valko-Venäjä kuuluvat periaatteessa naapuruuspolitiikan piiriin, mutta niiden kanssa ei ole solmittu sopimuksia. Valko-Venäjälle EU sentään avasi muutama viikko sitten yhteystoimiston.
Missä on
Euroopan rajat?
Jäsenkandidaatteja seuloessaan ja naapuruuspolitiikan kumppanimaita listatessaan EU on joutunut miettimään, missä menevät Euroopan rajat.
Asia on kaikkea muuta kuin yksiselitteinen. Maantieteellinen Eurooppa on eri asia kuin poliittinen Eurooppa.
Antonio Missiroli huomauttaa, että Marokko haki EU:n jäsenyyttä vuonna 1998 ja Ranskan osana ollut Algeria on itse asiassa EU:n perustajajäseniä.
EU:n naapuruuspolitiikan kohdemaat on suurimmalta osin köyhiä maita. Demokratian ja ihmisoikeuksien tila vaihtelee suuresti länsimaisesta Israelista korruptoituneeseen öljyvaltioon Azerbaidzhaniin saakka.
Luokan mallioppilaita ovat tällä hetkellä Ukraina, Moldova, Marokko ja Israel, kertoo EU:n laajentumiskomissaarin saksalainen tiedotuspäällikkö Christiane Hohmann.
Hohmannin mukaan EU on pyrkinyt virittelemään vuoropuhelua ihmisoikeuksista myös Keski-Aasian viiden maan kanssa. Tadzhikistan, Uzbekistan, Kazakstan, Turkmenistan ja Kirgisia eivät kuulu naapuruusohjelmaan, vaikka ne sijaitsevat lähialueilla. Ne kiinnostavat maaperän rikkauksien vuoksi.
Entä sitten Georgia, jossa pidettiin parlamenttivaalit keskiviikkona?.
Christiane Hohmann kertoo, että georgialaisille on yritetty opettaa, että oppositio on demokraattiselle prosessille hyvä asia.