Krimin valtauksesta ja sodan alkamisesta Itä-Ukrainassa on kulunut yli kolme vuotta. Venäjän toimet Ukrainassa pakottivat Euroopan unionin muuttamaan idänpolitiikkaansa. EU:n suhteet Venäjään suistuivat raiteiltaan, mutta suhteissa Ukrainaan on lopulta muuttunut kohtuullisen vähän.
Vuosia valmisteltu assosiaatiosopimus allekirjoitettiin kolme vuotta sitten kesäkuussa 2014 ja astuu kaikilta osin voimaan tämän vuoden syyskuussa. EU tukee edelleen Ukrainan hitaasti eteneviä uudistuksia, joilla pyritään vahvistamaan oikeusvaltiota ja muita demokraattisia instituutioita.
Suhteiden päämäärästä ei ole syntynyt sen suurempaa selvyyttä kuin kriisiä edeltäneinä vuosina: Ukraina haluaisi pyrkiä unionin jäseneksi, mutta EU ei ole halukas edes keskustelemaan asiasta.
Tämä jatkuvuuden taso on yllättävä ottaen huomioon, että Ukrainan kriisi käynnisti unionissa laajamittaisen keskustelun, jossa kantavana ajatuksena oli muutoksen tarve. Venäjän toimet tulkittiin yleisesti geopolitiikan paluuksi ja osoitukseksi siitä, ettei Venäjä halunnut ’menettää Ukrainaa’ lännelle. Ukrainasta tuli nollasummapelin kohde, ainakin Kremlin näkökulmasta.
Carnegie-instituutin tutkija Richard Youngs käy tuoreessa kirjassaan ”Europe’s Eastern Crisis: The Geopolitics of Asymmetry” läpi sitä mielipiteiden kirjoa, joka tässä keskustelussa nousi esiin.
EU:lta vaadittiin monelta taholta strategisempaa ja realistisempaa linjaa, mutta näiden vaatimusten esittäjillä oli varsin erilaisia näkemyksiä siitä, mitä tämä käytännössä voisi tarkoittaa.
Käännös kohti realismia olisi saattanut merkitä ainakin kahta eri vaihtoehtoa. Ensimmäisen mukaan EU olisi vetäytynyt Ukrainasta ja tunnustanut maan kuuluvan Venäjän etupiiriin. Ukraina näytti merkitsevän Venäjälle enemmän kuin EU:lle. Olihan Venäjä valmis käyttämään jopa sotilaallista voimaa saavuttaakseen tavoitteensa Ukrainassa, kun puolestaan länsi (eikä pelkästään EU) otti vahvasti sen kannan, ettei se lähde mukaan sotatoimiin Ukrainan maaperällä.
Toinen vaihtoehto olisi ollut ryhtyä toden teolla geopoliittiseen kilpailuun Venäjää vastaan. Jossain määrin näin kävikin, mutta kuten Youngsin kirja korostaa, asetelma on epäsymmetrinen ja EU:n harjoittama politiikka laadultaan selkeästi erilaista, pehmeää ja liberaalia verrattuna Venäjän kovaan voimapolitiikkaan.
Kumpikaan kahdesta vaihtoehdosta ei toteutunut, vaan EU säilytti omanlaisensa lähestymistavan.
Kaikki ei ole EU:n Ukrainan-politiikassa kuitenkaan pysynyt ennallaan. Tärkein muutos on se, että EU joutuu nyt ottamaan huomioon alueen turvallisuustilanteen ja muiden toimijoiden, etenkin Venäjän roolin. Näiden asioiden laiminlyönti oli aiemmin EU:n itäisen kumppanuuspolitiikan vakavin puute.
Kriisin myötä on käynyt hyvin selväksi, että unionin edistämät arvot ja normit herättävät vastustusta ja aktiivisia vastatoimia Venäjän taholta.
Venäjän roolin huomioiminen ei ole kuitenkaan ainakaan toistaiseksi merkinnyt sitä, että EU olisi myöntynyt Venäjän tavoitteisiin. EU ei voi hyväksyä sitä, että Venäjä pakottaisi Ukrainan (tai minkä tahansa eurooppalaisen maan) osaksi omaa etupiiriään vastoin kyseisen maan tahtoa.
EU:n naapuruuspolitiikan uudeksi muotisanaksi on noussut resilienssi, jolla tarkoitetaan valtioiden ja yhteiskuntien kykyä sietää kriisejä ja tulla toimeen erilaisten uhkien kanssa.
EU:n näkemys resilienssistä tuo yhteen demokratian ja turvallisuuden korostaen, että demokraattiset järjestelmät ja oikeusvaltiot kykenevät paremmin selviämään iskuista ja uusiutumaan kuin autoritaariset järjestelmät. Jälkimmäiset eivät taivu, vaan pikemminkin särkyvät, jos niihin kohdistuu kova paine.
EU:lla ei ole sotilaallista roolia Ukrainassa, mutta se pystyy monin keinoin vahvistamaan maan resilienssiä hybridiuhkia vastaan.
Sotilaallisen voiman merkitys konfliktissa on joka tapauksessa rajallinen. Venäjä on hyödyntänyt muun muassa propagandaa, kyber-iskuja ja energiariippuvuutta Ukrainan epävakauttamiseksi.
Myös Ukrainan korkea korruptiotaso lisää haavoittuvuutta ulkoiselle painostukselle.
Korruption kitkeminen ja energiariippuvuuden vähentäminen ovatkin tärkeimpiä asioita, joihin EU Ukrainan-politiikassaan panostaa.
EU:n tulisi myös tehdä enemmän töitä kyberturvallisuuden vahvistamisen ja valeuutisten torjumisen eteen sekä Ukrainassa että unionin sisällä.
Ukraina on viime vuodet toiminut eräänlaisena hybridiuhkien laboratoriona – siellä kokeiltuja keinoja on jossain määrin sovellettu myös EU-maihin. EU ei ole Ukrainan turvallisuuden kannalta ratkaiseva toimija, mutta sillä voi olla korvaamaton rooli resilienssin vahvistamisessa.
Kirjoittaja Kristi Raik on vanhempi tutkija Ulkopoliittisessa instituutissa.