Eduskuntaryhmien tulkinnat Matti Vanhasen hallituksen selonteosta merkitsevät tosiasiassa sille luottamuslausetta EU-politiikassa.
Suomalainen politiikka palasi kuuman ja kiihkeän kesän jälkeen päiväjärjestykseen eduskunnan aloittaessa syksyn työskentelyn. Kesälomilta palanneet kansanedustajat pääsivät suoraan keskelle painavaa asiaa, valtioneuvoston selontekoa EU:n tulevaisuuskonventin tuloksista. Eduskuntaryhmien puheenvuorot osoittivat sekä asiaan paneutumista että todellisuudentajua: hallitusta ei yritetty naulata kiinni ehdottomiin ja samalla mahdottomiin vaatimuksiin, vaikka arvostelua tietysti oppositiosta tulikin.
Silti vaikutelmaksi jäi, että hallitusten välisen konferenssin (hvk:n) lähestyessä Suomessa vallitsee EU-tavoitteissa kohtuullinen konsensus, jossa puolueiden kritiikki kohdistuu pikemminkin unionin itsensä toimiin kuin Suomen hallituksen linjauksiin. Tiistain ryhmäpuheenvuorot olivat linjakasta EU-keskustelua, jonka suurin ongelma oli koko keskustelun ajankohta. Jos asioihin olisi todella haluttu vaikuttaa, nämä puheet olisi pitänyt kuulla jo tulevaisuuskonventin aikana.
Nyt koko hvk:sta on vaarassa tulla kumileimasin, joka pahimmillaan saattaa joutua hyväksymään konventin työn lähes sellaisenaan. Pienetkin muutokset ovat suuren työn takana. Tämän tietäen eduskuntaryhmät asemoituivat yhteisten tavoitteiden taakse, toki erilaisin painotuksin.
Hallituksen selvimpiä vaatimuksia on saada täysvaltainen komissaari säilymään jokaisesta jäsenmaasta. Tämä vaatimus sai myös eduskunnassa yleistä tukea. Kyseessä onkin selkeä tavoite, jonka luulisi olevan myös monen muun maan intressissä. Silti avoinna yhä on, mitä Suomi tekee, jos tässäkään kohdassa ei päästä eteenpäin. Pääministeri Vanhasen sanoin kokonaisuus ratkaisee. Siitä voi päätellä, ettei ehdottomia vaatimuksia ole. Kokoomus puuttuikin heti tähän pitäen sitä huonona neuvottelutaktiikkana.
Suomen omat intressit ovat selvästi pelissä vaatimuksessa pohjoisten harvaan asuttujen alueiden pysyvästä erityisasemasta. Kun suurimmat hallitus- ja oppositiopuolueet ovat tämän tavoitteen takana, se velvoittaa hallitusta. Mutta juuri tällainen, Suomelle hyvin perusteltu vaatimus voi neuvotteluissa herkästi muuttua kauppatavaraksi: kyseessä on selvästi rajattu mutta koko unionin kannalta pieni asia, jossa voidaan antaa periksi edellyttäen, ettei periaatteellisia EU:n rakenteisiin liittyviä kysymyksiä vaadita avattavaksi.
Eduskunnassa tuli aivan selväksi, että EU:n presidenttiajatuksesta ei Suomessa pidetä. Erityisen happamasti siihen suhtautuu kokoomus, joka ryhmäpuheenvuorossaan elätti yhä toivoa Suomen toimimiseksi koko presidentti-instituution perustamista vastaan. Silti myös kokoomuksen puheessa paistoi läpi alistuminen presidentin tuloon muodossa tai toisessa.
Oppositiopuolueista kokoomus keskittyi moittimaan nykyistä, mutta vasemmistoliitto ja vihreät edellistä hallitusta. Etenkin Suvi-Anne Siimeksen purkaus kohtalokkaasta virheestä konventissa oli melkoista jälkiviisautta, sillä hän toimi itse tuona aikana ministerinä. Samalla on tosin yhä selvempää, että Lipposen hallituksen virhearvio konventin roolista johti suoraan siihen, että Vanhasen hallituksen liikkumavara on nyt hyvin pieni.
Eduskunnan ryhmäpuheenvuorojen analyysit EU:sta olivat laadukkaita ja poliittinen keskustelu rakentavaa. Ongelma vain on, ettei se ehkä vaikuta enää juuri mihinkään. Unionin menettelytavoissa on jotain pahasti vialla, jos konventin luonnos joudutaan hyväksymään suurten valtioiden sanelupolitiikalla.