Euroopan unionin yhteinen ulko- ja turvallisuuspolitiikka on raunioina, ja unionin tulevaisuuden suunnittelu on suuresti vaikeutunut. Euroopan unioni on kunnianhimoisesti suunnitellut yhteistä ulko- ja turvallisuuspolitiikkaa. Sen toteutus on ollut vaikeaa tähänkin asti, mutta niin kaukana todellisuus ei ole suunnitelmista ollut ehkä koskaan kuin nyt. Brysselin huippukokouksessa kahden suuren maan johtajat, Ranskan Jacques Chirac ja Britannian Tony Blair, pystyivät vain vaivoin puristamaan toistensa kättä. Miesten ja samalla maiden välit ovat jäissä Irakin sodan vuoksi.
Irak on ollut EU:lle massiivinen epäonnistuminen. Tärkeiden jäsenvaltioiden kansalliset intressit menivät aivan eri suuntiin, ja yhteiseen riviin paluu vaatii sekä aikaa että vaivaa. Vahinkoa on saatu aikaan, mutta ei vielä korvaamatonta vahinkoa.
Toisin kuin Nato ja YK, EU on ollut Irakin sotaan johtaneista tapahtumista syrjässä. Sen käytävillä ei näistä päätöksistä ole riidelty, mutta vaikutusta niillä silti on paljon.
Irakin suhteen EU:n huippukokous teki ainoan mahdollisen linjauksen. Sota on meneillään, eikä siitä voi enää yhteisymmärrystä saada. Sen sijaan unioni katsoi sodan jälkeiseen aikaan, humanitaariseen apuun ja jälleenrakennukseen. Tulevaisuudesta löytyi linjauksia, joista ranskalaiset ja britit saattoivat olla yhtä mieltä, mikä sinänsä on lupaavaa.
Tavoitteena on ollut saada unioni puhumaan ulko- ja turvallisuuspolitiikassa yhdellä äänellä. Siinä on nyt tultu takaisin nollapisteeseen, lähtöruutuun, ja vauhtia on otettava uudestaan. Tehtävä ei ole mahdoton, mutta aikataulut se asettaa koetukselle. Ranskan ja Saksan tavoite EU:n puolustusyhteistyöstä vaikuttaa tällä hetkellä utopistiselta, ja koko unionin yhteistä pohjaa voidaan joutua hakemaan pikemminkin rauhanturvaamisen suunnalta. Suomelle se olisi helppo ratkaisu.
Irakin sota on saanut EU:n tulevaisuutta hahmottelevan konventin konseptit sekaisin, sillä siellä esitettyjen toiveiden ja tavoitteiden sekä todellisuuden väliin on auennut ammottava kuilu. Puheenjohtajamaa Kreikka ehdottikin konventin työlle lisäaikaa. Konventissa on nyt parempi tähdätä tuloksiin kuin pitää kiinni aikatauluista.
Alun perin huippukokouksen oli määrä puhua juuri konventista sekä unionin talouden ja työllisyyden vauhdituksesta. Nyt suuri kysymys eli Irakin sota söi näiltä kaiken huomion, ja loppuaikataulun sotki Italian huoli maitokiintiöistään. EU-todellisuudesta se ei anna rohkaisevaa kuvaa.
Irakin sota on heilutellut myös unionin laajenemissuunnitelmia, kun entisen Itä-Euroopan maat Ranskan suureksi kiukuksi ovat ryhmittyneet Yhdysvaltain ulkopolitiikan taakse. Siihen niillä on täysi oikeus, mutta samalla kina kuvaa, millaisia vaikeuksia unionin päätöksentekokyvylle on luvassa jäsenmäärän kasvaessa.
Hakijamaiden pitäisi allekirjoittaa liittymissopimus vähän ennen pääsiäistä Ateenassa. Tällaisen symbolisesti tärkeän tilaisuuden aikataulu varmaan pitää, mutta muita yllätyksiä laajenemisen tielle voi vielä tulla.
Unioni on yhä vakaasti koossa, mutta yhteisen tahdon ja näkemyksen puute voi koitua sille ajan oloon todelliseksi vaaraksi. Mitä kauemmin Irakin sodan aiheuttamat erimielisyydet jatkuvat, sen pahempi. Tämä kevättalvi ei ole ollut parasta mahdollista aikaa linjata Euroopan tulevaisuutta, mutta toivottavasti se on ainakin korostanut yhteistyön ja yhteisen näkemyksen tarpeellisuutta. EU ei ole kriisissä, mutta tätä menoa se on pian vaikeuksissa.