Vuonna 2015 EU:ta repi pakolaiskriisi, vuoden 2016 sokki oli Britannian kansanäänestys, ja tämäkin vuosi tuo unionille uhkia: mitä tapahtuu Hollannin parlamenttivaaleissa, Ranskan presidentinvaalissa ja Saksan liittopäivävaaleissa.
Etenkin oikeistopopulistisen ja EU-vastaisen Marine Le Penin voitto Ranskassa uhkaisi lamauttaa unionin.
Ja vaikka Ranska saisikin EU-myönteisen johtajan, unionin on kyettävä osoittamaan tarpeellisuutensa kansalaisille. Muuten sen olemassaolon oikeutus haastetaan yhä uusissa vaaleissa.
Viime viikolla EU-komission puheenjohtaja Jean-Claude Juncker esitteli ajatuksiaan siitä, mitä pitäisi tehdä. Ne, jotka odottivat suurta visiota, pettyivät.
Ei kuultukaan sanomaa yhdestä selkeästä tiestä tulevaisuuteen, vaan luxemburgilainen esitteli peräti viisi mahdollista reittiä eteenpäin.
Ensimmäisessä EU jatkaisi jokseenkin entiseen tapaan. Toisessa keskityttäisiin vain sisämarkkinoihin. Kolmannessa yhteistyötä syventäisivät vain valikoidut maat.
Neljännessä tehtäisiin vähemmän mutta tehokkaammin, viidennessä taas paljon enemmän yhdessä.
Onko komissiokin siis nyt neuvoton? Vai oliko sittenkin kyse Junckerin taktiikasta? Eli annetaan vastuu unionin suunnasta varsinaisille päättäjille eli jäsenmaille.
Kantoja ”Valkoiseksi kirjaksi” kutsutusta pohjapaperista kuullaan 25. maaliskuuta Roomassa pidettävässä huippukokouksessa. Päätöksiä odotetaan joulukuussa.
Visegrad-maat eli Puola, Tshekki, Slovakia ja Unkari sulkivat jo yhteisessä julkilausumassaan erinopeuksisen kehityksen vaihtoehtojen joukosta ulos.
Myös pääministeri Juha Sipilä (kesk.) totesi, että EU-yhteistyössä on edettävä yhtä tahtia.
Samalla hän sulki pois liittovaltiovaihtoehdon. Sipilän sympatiat näyttivät kallistuvan vaihtoehdon ”vähemmän, mutta tehokkaammin” kannalle, linjalle, jossa EU keskittää huomionsa valikoiduille politiikan aloille.
Sen sijaan Ranskassa tiistaina kokoontuneet unionin neljä suurta eli Saksa, Ranska, Italia ja Espanja toivat julki kannan, jonka mukaan eritahtisen etenemisen pitäisi unionin sisällä olla mahdollista.
Tämän linjauksen vastustus onkin huteralla pohjalla siinä, että eritahtisuus on EU:n arkea jo nyt. Nykyisestä 28 jäsenmaasta euron ulkopuolella on yhdeksän maata ja Schengenin vapaan liikkumisen alueen ulkopuolella kuusi.
Sovittautuminen yhtäaikaisen etenemisen pakkopaitaan voi merkitä sitä, että mikään ei etene.
Jo nyt esiin nousseet näkemyserot joka tapauksessa kertovat, kuinka haastava tehtävä unionin uuden tien löytäminen on.
Ongelmineenkin EU on ollut ja on yhä Euroopan vakauden ja rauhan kivijalka. Sen osoittaa historia.
Juuri siksi EU pitää pelastaa. Maanosan vastuullisten poliittisten johtajien on korkea aika panna arvovaltansa peliin yhteisen tulevaisuuden puolesta. Mahtipontisia puheita on kuultu jo tarpeeksi, nyt tarvitaan ratkaisuja.