Suomen ei kannata ajaa leikkauksia EU-budjettiin. Supistamistoimet ovat turmiollisia, sillä kyse on rahoista, jotka käytetään aluetukiin, tutkimukseen ja koulutukseen myös Suomessa.
Suomi liikkuu kaltevalla pinnalla vaatiessaan EU:n tulevissa rahoituskehysneuvotteluissa merkittäviä supistuksia EU:n budjettiin. Jos Suomi saa tahtonsa läpi, merkitsee se sitä, että budjettileikkaukset kohdistuvat nimenomaan kehittyneiden EU-maiden rakennerahastoihin.
Budjettileikkaukset merkitsisivät Pohjois- ja Itä-Suomen tukirahojen pienenemistä entisestään. Se olisi vakava takaisku, sillä maan sisäiset erot ovat bruttokansantuotteen osalta edelleen isot.
EU:n liittymissopimuksessa sovitut pohjoiset erityisolosuhteet, harva asutus, pitkät välimatkat ja kylmä ilmasto, eivät ole kadonneet minnekään. Jo nyt EU-komissio kaavailee harvan asutuksen perusteella myönnettyyn erityistukeen vähennystä 35 eurosta 20 euroon asukasta kohden vuodessa.
Rakennerahoilla aikaansaaduista monista edistysaskeleista huolimatta samaan aikaan on tapahtunut taloutta rasittavaa käänteistä kehitystä. Väestö ikääntyy, teollisuus on rajussa rakennemuutoksessa ja vienti yskii.
Hallitus täsmensi vastikään Suomen tavoitteita EU:n rahoituskehysneuvotteluissa. Hallituksen mukaan EU-maat joutuvat toteuttamaan budjettien sopeuttamista kansallisella tasolla. Siksi myös unionin rahoituskehyksiin 2014–2020 vaaditaan maltillisuutta.
Suomi vaatii rahoituskehyksen kokonaistason leikkaamista 130 miljardilla eurolla, jolloin rahoituskehys seitsemälle vuodelle olisi noin 990 miljardia euroa suhteessa komission esitykseen. Näin rahoituskehys pysyttelisi yhden prosentin osuudessa EU-maiden yhteenlasketusta bruttokansantuotteesta.
Hallitus yrittää taiteilla kahden vaikeasti yhtyeensovitettavan tavoitteen kanssa. Suomi haluaa alentaa nettomaksuosuuttaan samalla, kun yrittää pitää kiinni Suomen osuudesta EU:n rakenne- ja kehittämisrahastoissa.
EU-komission nyt tekemä budjettiehdotus nirhaisee jo 500 miljoonaa euroa aluekehityksen rahoituksesta. Loppupeleissä se tietää yli miljardin euron vähennystä kotoisiin aluekehitystoimiin, sillä samalla menetetään EU-hankkeiden vaatima kotimainen rahoitusosuus.
Todennäköisesti menetykset ovat vielä suuremmat, jos EU:n nettomaksajahaukkojen toive toteutuu. Hallituksen pitäisi varoa tilannetta, jossa säästövaatimus potkaisee bumerangina takaisin toista kautta.
On helppo nähdä, että molemmat tavoitteet eivät tule toteutumaan. Erityisen vaikeaa on säilyttää Itä- ja Pohjois-Suomen asema alue- ja rakennetukien kohdentamisessa. Neliö ei mahdu ympyrään, mutta sitä on yritettävä.
Erityisen tärkeää on, että Suomen neuvottelijat korostavat Pohjois- ja Itä-Suomen harvaanasuttujen alueiden uutta merkitystä yhteiseurooppalaisen lisäarvon tuottajina.
Pohjoisessa ja idässä on mineraalivarantoja ja uusiutuvia energiamuotoja, joilla on laajempaa merkitystä. Harvan asutuksen kriteeri on otettava huomioon luonnonvarojen hyödyntämisessä.