Suomen tuore ulko- ja turvallisuuspoliittinen selonteko esittää kaunistelemattoman kuvan Itämeren turvallisuustilanteesta. Sotilaallisen voimankäytön uhka, Naton pelotteen vahvistaminen ja palannut huoli ydinaseista ovat kuin henkäyksiä kylmän sodan ajalta.
Historiallisia jatkumoja kylmän sodan ajoilta tähän päivään on tärkeä ymmärtää. Vähintään yhtä tärkeää on nähdä perustavanlaatuiset erot aikakausien välillä.
Jatkumoja valottaa erinomaisesti brittihistorioitsija Tony Judt. Vuonna 2005 ilmestyneessä kirjassaan Postwar: A History of Europe Since 1945 Judt avaa helmikuussa 1945 solmitun Jaltan sopimuksen merkitystä.
’Jalta’ edustaa monille rautaisen esiripun väärälle puolelle jääneille eurooppalaisille hetkeä, jolloin länsi petti lupauksensa ja myi joukon Keski- ja Itä-Euroopan maita Neuvostoliitolle vakauden hinnasta.
Jaltalla, eli tänä päivänä Venäjän miehittämällä Krimillä, Churchill, Roosevelt ja Stalin allekirjoittivat vapautettua Eurooppaa koskevan julistuksen, jonka mukaan voittajavaltiot lupasivat auttaa natsi-Saksan miehityksen alta vapautuneita kansoja muodostamaan demokraattiset hallitukset. Judt kirjoittaa Yhdysvaltain presidentti Rooseveltin joutuneen omien illuusioidensa uhriksi. Stalin totesi myöhemmin hoitavansa sopimuksen toimeenpanon ’omalla tavallaan’.
Jalta on viime aikoina palannut Venäjän johdon puheissa viittauskohdaksi, josta toivotaan mallia nykyisen kriisin ratkaisuun. Kreml kaipaa uutta suurvaltojen välistä sopimusta, joka tunnustaisi Venäjän etupiirin entisen Neuvostoliiton alueella. Länsi, sen paremmin Yhdysvallat kuin EU, ei voi hyväksyä minkäänlaista etupiireistä sopimista ilman että sen kansainvälinen asema ja uskottavuus romahtaisi.
Ukrainan kriisi on pohjimmiltaan kansainvälisen järjestyksen kriisi. Juuri tässä suhteessa nykytilanne eroaa olennaisesti kylmän sodan kaudesta. Silloin kaksinapaista järjestelmää hallitsi kahden supervallan välinen kilpailu miltei kaikilla elämän osa-alueilla asevarustelusta taiteeseen. Sotilaallisen kilpailun hallintaan kehitettiin omat rakenteensa, jotta kaiken tuhoava suurvaltasota pystyttiin ehkäisemään. Kumpikin osapuoli pyrki voittamaan kaksinkamppailun, mutta järjestelmän ylläpitäminen myös palveli molempia.
Itäblokin hajoaminen oli tunnetusti tuhoisa Venäjän suurvalta-asemalle. Yhdysvallat nousi maailman ainoaksi ylivoimaiseksi supervallaksi. 1990-luvun kaoottisen välivaiheen jälkeen Venäjä ryhtyi vähitellen haastamaan tätä asetelmaa.
Viimeistään vuodesta 2008 on ollut nähtävissä, että se pyrkii muuttamaan sekä Euroopan turvallisuusjärjestyksen sääntöjä että voimatasapainoa. Euroopassa se merkitsee kahtiajaon paluuta; globaalilla tasolla pyrkimystä moninapaiseen järjestykseen.
Venäjästä on siis tullut revisionistinen valta, joka on hyvin tyytymätön nykyiseen asemaansa.
Sen toiminta Ukrainassa loukkaa keskeisiä kansainvälisiä sääntöjä, mukaan lukien YK:n peruskirjaa, joita Neuvostoliitto oli aikanaan mukana luomassa. Kylmän sodan aikana monia niistä säännöistä, kuten valtioiden alueellisen koskemattomuuden ja itsemääräämisoikeuden kunnioittaminen, ei kuitenkaan noudatettu itäblokin alueella. Moskova harjoitti kontrollia ’omalla tavallaan’, tarvittaessa sotilaallista voimaa käyttäen, kuten Unkarissa 1956 ja Prahassa 1968. Länsi hyväksyi käytännössä sen etupiirin.
Kylmän sodan päättyminen mahdollisti entisen itäblokin maiden itsemääräämisoikeuden toteutumisen ihan oikeasti eikä vain neuvostopropagandassa. Gorbatshov hyväksyi tämän ainakin Neuvostoliittoon kuulumattomien maiden kuten Puolan ja Unkarin osalta. Entisen Neuvostoliiton alueella Moskovan pyrkimys ylläpitää kontrolliaan ei koskaan kadonnut.
Epäterveen riippuvuussuhteen säilyttämiseen käytettiin jo 1990-luvulla laajaa keinovalikoimaa mukaan lukien Venäjän osallistuminen separatistisiin konflikteihin Moldovassa ja Etelä-Kaukasuksella. Venäjä veti sotilaalliset joukkonsa pois Virosta ja Latviasta vasta elokuussa 1994, vastahakoisesti ja kansainvälisen painostuksen tuloksena.
Venäjän näkökulmasta se, että se hyväksyi Baltian maiden itsenäistymisen 1991 ja liittymisen EU:hun ja Natoon 2004 oli suuri myönnytys, josta se ei koskaan saanut kaipaamaansa kiitosta.
Epäsuhta Venäjän pyrkimysten ja resurssien välillä lisää houkutusta turvautua äärimmäisiin keinoihin, jopa ydinaseilla pelotteluun. Myös Venäjän sisäisen järjestelmän poliittiset ja taloudelliset heikkoudet luovat Euroopan turvallisuustilanteeseen epävarmuutta ja ennustamattomuutta.
Venäjä on toistaiseksi saavuttanut sen, että se saa maailmanpolitiikassa resursseihinsa nähden suhteettoman suuren painoarvon. Tunnustusta etupiirilleen se ei ole kuitenkaan saanut.
Suomen sopii toivoa, että EU:lla säilyy selkeä ja yhtenäinen kanta tähän asiaan.
Kristi Raik on vanhempi tutkija Ulkopoliittisessa instituutissa.