Johtajat on palkattu ajamaan yrityksen etua. Viime vuosina elinkeinoelämän näkyvillä paikoilla näyttää vallanneen alaa kulttuuri, jossa ainakin yhtä tärkeä on johtajan oma etu.
Presidentti Sauli Niinistö muotoili virkaanastujaispuheessaan 1. maaliskuuta oman ohjelmajulistuksensa yhteiskunnan päättävien tahojen etiikasta seuraavasti: ”Luottamuksen voittaa vain näyttämällä esimerkkiä. Ja erityistä lujuutta vaaditaan niiltä, jotka itse voivat vaikuttaa omiin ja lähipiirinsä etuuksiin.”
Sitä, mihin kaikkeen Niinistö viittasi, on vaikea tietää. Niinistön ajattelusta olisi saanut tarpeellista ohjenuoraa ainakin Finnairin ja eläkevakuutusyhtiö Ilmarisen päättäjien viimeaikaisissa keskinäisissä operoinneissa. Yhtiöiden antama esimerkki on ollut yhteiskunnallista ilmapiiriä mädättävä.
Perin erikoinen osa Finnairin ja Ilmarisen keskinäistä palvelusten vaihtoa oli Finnairin toimitusjohtajan Mika Vehviläisen asuntokauppa. Vehviläinenhän myi arvo-asuntonsa Helsingin keskustasta Ilmariselle vuonna 2011 lehtitietojen mukaan 1,8 miljoonalla eurolla. Huoneistosta, joka ei ollut muuten mennyt kaupaksi, tuli hänen työsuhdeasuntonsa, jonka vuokran maksaa Finnair.
Järjestely ei ehkä ole ainutlaatuinen elinkeinoelämän ylätasolla, mutta syystä tai toisesta kaupasta eikä valtionyhtiön toimitusjohtajan merkittävästä työsuhde-edusta haluttu kertoa ulos.
Asian kyseenalaisin osuus liittyy siihen, että Vehviläinen oli tuohon aikaan Ilmarisen hallintoneuvoston jäsen. Hallintoneuvosto taas valitsee eläkeyhtiön hallituksen, joka valitsee toimitusjohtajan. Ilmarisen toimitusjohtaja Harri Sailas on taas Finnairin hallituksen puheenjohtaja sekä palkka- ja nimitysvaliokunnan jäsen.
Keskinäinen veljeys näytti voimansa. Päähenkilöt ovat toki asian tultua julki todenneet, etteivät enää toimisi samoin.
Vehviläisen ja Sailaksen kohdalla kyse on elinkeinoelämän korkeimmista paikoista, jonne pitäisi valikoitua vain arvostelukykyisintä joukkoa. Siksi on pakko kysyä, eivätkö kellot soineet kummallakaan puolella? Vai toivottiinko vain, ettei niiden kilinä kuulu kabinettien ulkopuolelle?
On selvää, että tästä eteenpäin Vehviläisen henkilökohtainen uskottavuus hänen puhuessaan Finnairin säästötarpeista ja henkilöstöetujen leikkauksista on lähellä nollaa.
Finnair ei ole viime vuosilta ainoa tapaus, joka nostaa esiin kysymyksen, kumpi on elinkeinoelämän ylimmillä johtajilla järjestyksessä ensimmäisenä: yhtiön etu vai oma etu. Liian moni johtaja näyttää nopeasti unohtavan sen, mitä heidät on varsinaisesti palkattu tekemään.
Pyrkimys mahdollisimman hyviin tuloihin ja vaurauteen toimii toki kiihokkeena suurimmalle osalle työelämässä olevia suomalaisia.
On kuitenkin erikoista, kuinka vimma maksimoida tulot ja etuisuudet ei pääty siinäkään vaiheessa, kun ainakin kadunmiehen näkökulmasta kaikki elämän perustarpeet on tyydytetty ja aineellinen hyvä saavutettu ylenpalttisesti.
Finnairin ja Ilmarisen suhmuroinneista noussut kohu tuskin muuttaa perusteellisesti yhteiskunnan ylätason harhautuneimpia toimintaperiaatteita. Pieni askel parempaan on jo se, jos tavat edes ikävän julkisuuden pelossa siistiytyvät.