Tänäkin lauantaina satoja rämiseviä pakettiautoja ja vuokrabusseja suuntaa säleikkönsä maantielle. Autot on pakattu kolhiintuneilla vahvistimilla, johtonipuilla ja soittimilla. Sisällä päästellään suusta sisäpiirin tietoutta, poltellaan tupakkaa ja lepuutetaan bootsia pöydällä.
Rockyhtyehän se siinä, keikalle menossa.
Tämä on kotimaista kulttuuriteollisuutta. Yhtye lähtee etsimään korvaa soitolleen. Yleisö voi löytyä tanssilavalta, kapakasta, rockfestivaalilta. Tämä on kummallista teollisuutta, sillä sitä tehdään talkootyönä. Raha ei liiku eikä käy pyydykseen.
Elokuvaohjaaja Aki Kaurismäki puhui totta Cannesissa viime viikolla. Le Monden toimittaja kyseli suomalaisesta rockista, jota ohjaaja elokuvissaan niin oivaltavasti käyttää. Kaurismäki vastasi, että kaikki suomalaisrokkarit ovat häviäjiä, luusereita.
Kaurismäki taisi tarkoittaa, että suomalaista musiikkia ympäröi todellisuus, jossa ei tunneta voittajia. Toimiala vaikuttaa samalta kuin Rolling Stonesilla, mutta täkäläisen kaveriporukan täytyy ainoastaan haaveilla ammentavansa samasta sakeasta kattilasta.
Unelma menestyksestä muuttuu urakkatyöksi, lallintalojen ja tuiskuloiden kiertämiseksi. Sitten lavat pienenevät kuppiloiksi. Kohta harrastukseksi treenikämpällä. Tämä pakkoslaavilaistaa sointukulkuja.
Taloudelliset seikat eivät näissä kökkäjäisissä päde. HIM, Darude tai Bomfunk MC´s voivat olla sijoitus, muut harrastavat.
Suomessa bändi irtaantuu keikalle halvalla, kinuaa auton ja kuljettajan puoli-ilmaiseksi käyttöönsä. Yleisöltä peritään muodollinen pääsymaksu. Kapakoitsija kattaa kulunsa myymällä viisisataa litraa olutta. Nykyään soitto kuin soitto alkaa yhdeltä yöllä, kuulijoiden maksettua tapahtuman jättikännillään.
Vähän tunnetun bändin palkka voi koostua dieselkuluista ja quattro stagionista, jonka senkin Vivaldin-laihana pysyttelevä laulaja jättää puoliväliin. Isompi nimi voi vaatia hotellimajoituksen ja 150 euroa soittajalle, edellyttäen ettei heitä ole monta.
Suomessa on komeita, levymyyntilistoilla näkyviä yhtyeitä, kvintettejä ja sekstettejä, joita ei ole varaa siirrellä. Ne lohkeavat duoiksi voidakseen esiintyä.
Vanha totuus: kunnollinen päivätyö on rokkarin turva. Badding lajitteli postissa kirjeitä, Cisse Häkkinen purki siltoja, Albert Järvinen kasasi lunta talonmiehenä. Suurmenestys pienellä teollisuudenhaaralla on - pientä.
Taitavimmat soittavat useissa eri yhtyeissä tai ovat studioissa äänittäjinä. Sir Elwoodin laulaja tahtoisi perustaa polkupyöräkorjaamon leipää leventääkseen.
Mistä johtuu, että Ruotsissa pop on ulkomaankauppaa, täällä likaisia linja-autoja? Olisiko niin ettemme ymmärrä maata kiertävien muusikoiden arvoa. Hehän vain renkuttavat kitaroitaan, lemuavat kapakan seinältä ja vanhenevat silmissä. Arvottomuuteen on perinteitä.
Kun Jimi Hendrix esiintyi ainoan kerran Suomessa 1967 täkäläiset liikemiehet olivat piestä soittajan Kalastajatorpan jonossa. Tuoretta kauppasopimusta juhlimaan mennyt herraseurue ei tahtonut pörröpäätä samaan saliin. Englanti huomasi lahjat. Muutaman kuukauden kuluttua Jimi imi maahan ensimmäiset vientimiljoonat.