Kansan Uutiset julkaisi 25.2.1983 räväkän uutisen, joka oli otsikoitu: "STK:n salainen muistio linjaa - irti tulopolitiikasta". Uutinen perustui jo edellisenä vuonna valmistuneeseen Suomen työnantajain keskusliiton STK:n muistioon. Sen oli laatinut työryhmä, johon kuuluivat muun muassa Rolf Widen, Mauri Moren, Peter Fazer ja Mikko Kivimäki.
Muistio vaikutti SAK:sta katsottuna huolestuttavalta, jopa pelottavalta. Siinä kun haastettiin SAK:laisen tulopolitiikan pääopit: keskitetyt sopimukset, solidaarinen palkkapolitiikka ja jatkuvat työelämän laadulliset uudistukset. STK:n työryhmä halusi panna kuriin myös työtaistelut lopettamalla vastaiskuna lakoille ammattiliittojen jäsenmaksujen perintä palkasta.
Tuosta muistiosta alkoi Helsingin Etelärannan työnantajapalatsin taistelu keskitettyä sopimuspolitiikkaa sekä ay-liikkeen ja sosiaalidemokraattien valtaa vastaan - 25 vuotta sitten. Muistion keskeiset linjaukset lyötiin kiinni STK:n 75-vuotisjuhlakongressissa Finlandia-talolla, mutta ay-liike nosti niistä äläkän vasta seuraavana vuonna, kun muistion sisältö oli vuotanut julkisuuteen.
Kongressin puheita oli pidetty pelkkänä retoriikkana, mutta muistio paljasti, että STK:n linja oli koventunut. Järjestö halusi priorisoida liittokohtaisia sopimuksia katkaistakseen inflatorisen palkkapolitiikan ja lopettaakseen lakkoaaltoon johtaneet keskusjärjestösopimukset. Teollisuuden työnantajien ristiretki keskitettyä tulopolitiikkaa vastaan vain kiihtyi Pentti Somerton toimitusjohtajakauden lopulla 1980-luvulla - eikä se ole oikeastaan loppunut koskaan. Samat madonluvut tulopolitiikasta on kuultu joka neuvottelukierroksen alla.
Teollisuuden pyristely keskitettyjä sopimuksia vastaan on saavuttanut puheen pulputuksena huikeat mittasuhteet, mutta se näkyy myös Etelärannan organisaatiossa. Koko edunvalvontansa uudelleen järjestäneen Eteläranta kympin organisaatiossa on työmarkkinatoiminnalle varattu yksi lokero viidestä, ja STK:n aikainen tähtirooli on muisto vain. Elinkeinoelämän keskusliiton EK:n organisaatiossa, tavoitteissa ja toiminnassa korostuu kansainvälisyyttä. Järjestön toimitusjohtajakin, Leif Fagernäs, pestattiin ulkoministeriöstä.
Viime perjantaina teollisuuden työnantajat juhlivat satavuotistaivaltaan komeasti Helsingin messukeskuksessa, päivällä hienossa seminaarissa ja illalla suuressa smokkijuhlassa. Paikalla olivat presidentti Tarja Halosta myöten suurin piirtein kaikki, jotka ovat tai ovat olleet näissä ympyröissä jotakin. 25 vuotta sittenkin STK:n juhliin osallistui presidentti, Mauno Koivisto, joka oli itsekin yksi tulopolitiikan tekijä. Vielä tuolloin presidentillä oli myös sisäpoliittista valtaa.
Perjantaina suurimman poliittisen vallan haltija juhlissa oli pääministeri Matti Vanhanen, joka ilmoitti suosivansa kolmikantaista konsensuspolitiikkaa, jonka ydin ovat keskitetyt sopimukset. Näissä kekkereissä ei työnantajien suusta kuultu tuttuja madonlukuja. Antti Herlinin ja koko seminaarin perspektiivi oli globaali. Työmarkkinapolitiikkaa käsiteltiin diplomaattisesti ja suhteellisen vähäisesti.
Neljännesvuosisadan perspektiivissä on hieman huvittavaa ja hämmentävää, kuinka paljon teollisuus on puhunut keskitettyjä ratkaisuja vastaan ja kuinka usein se on niitä tehnyt. Siitä on hyvä esimerkki nykyinen sopimus, joka syntyi joulukuussa 2004 vanhojen 1960-luvun oppien mukaisesti kolmikannassa uuden EK:n aikana. Sopimus päättyy syyskuun lopussa, ja jo nyt spekuloidaan sillä, aloitetaanko neuvottelut uudesta sopimuksesta ennen kesää tai vasta lomien jälkeen.
Puheiden ja tekojen perusteella voi tehdä vain yhden johtopäätöksen: teollisuus suhtautuu lopultakin hyvin pragmaattisesti tulopolitiikkaan. Sitä kritisoidaan ankarasti ja siitä uhataan luopua, kun se tuottaa pettymyksiä. Mutta jos näyttää, että sillä pystytään hallitsemaan kustannuskehitystä, mörkövaikutelma savuna ilmaan. Puheet ja pelot teollisuuden "ideologisista" päämääristä ovat huuhaata 25 vuoden perspektiivistä katsottuna.
Tulopolitiikalla on myös kiistattomat ansionsa. Sen avulla on maa nostettu monesti ahdingosta, viimeksi 1990-luvulla. Jos toimiva työkalu lentää roskiin hetken mielijohteesta, mitä tehdään, jos sitä tarvitaankin uudelleen? Maailmakin on muuttunut. Ay-liike tietää, ettei euron aikana voi enää nostaa palkkoja yli tuottavuuden niin kuin tehtiin ennen olettaen, että inflaatio katkaistaan ennen pitkää devalvaatiolla.
Tulopolitiikka on tervehtynyt selvästi ja se elää ajassa, vaikka läheskään kaikista ongelmista ei ole päästy eroon - eikä päästäkään.