Elinkeinoelämän keskusliitto avasi keskiviikkona keskustelun suomalaisesta työmarkkinamallista ja hyvinvoinnin edellytyksistä. Vaikka EK:n teesit tuntuvat tutuilta, ne muodostavat yhteen koottuina haastavan linjapaperin.
Monilla on vielä ehkä muistissa teollisuuden työnantajien kovat, "saatanallisiksi säkeiksi" ristityt teesit syksyltä 1991, jolloin Suomi syöksyi hurjaa vauhtia kohti lamaa.
Kun teollisuus ei saanut devalvaatiota, Suomen työnantajain keskusliitto STK lähti vaatimaan muun muassa palkkojen alennuksia, työehtosopimusten yleissitovuuden romutusta ja muiden etuuksien heikennyksiä. Niiden kustannusvaikutukset vastasivat 20 prosentin devalvaatiota. Monet STK:n vaatimuksista menivät lopulta läpi.
Suomi ei ole nyt kriisissä eikä ajautumassa kuilun partaalle, joten voi kysyä, miksi Eteläranta avaa juuri nyt keskustelun korkean johtonsa valmistelemalla linjapaperilla, jonka sisältö tuo väkisinkin mieleen 15 vuoden takaiset avaukset. Puheet paikallisista sopimuksista, prosentuaalisista palkankorotuksista, solidaarisen palkkapolitiikan hautauksesta, joustoista, eläke-etuuksien uudelleenmitoituksesta sekä työhön liittyvän sosiaaliturvan rahoitusvastuun siirtämisestä puoleksi palkansaajille ovat kovan puoleisia linjauksia huolimatta siitä, etteivät ne ole uusia saati yllättäviä ajatuksia ainakaan Etelärannasta.
Ehkäpä kuitenkin ajankohta on juuri nyt otollinen periaatekeskustelulle siitä, millä edellytyksillä työpaikat ja yritykset säilyvät Suomessa tai miten suomalainen hyvinvointi voidaan turvata avoimessa taloudessa. Mitään pakkoa nopeisiin ratkaisuihin ei ole. EK:n teesejä on aikaa pohtia kaikessa rauhassa, sillä niiden kärki osoittaa muutaman vuoden päähän.
EK:n linjausten takana oleviin periaatteisiin on helppo yhtyä. On päivän selvää, että työvoimakustannusten kehityksen pitää tukea yritysten kilpailukykyä tai että Suomi tarvitsee toimivia työmarkkinoita. Sosiaaliturvan pitää olla kannustavaa, ja on syytä kantaa huolta sosiaaliturvan rahoituksesta. EK puhuu kauniisti myös työn ja perhe-elämän yhteensovittamisesta sekä hyvästä johtamisesta.
Kokokaan eri asia on sitten se, miten näihin päämääriin lähdetään pyrkimään. Ongelmat alkavat siitä.
Solidaarinen palkkapolitiikka on esimerkiksi ollut jo vuosikymmeniä tärkeä opinkappale SAK:lle. EK haluaa nyt haudata sen lopullisesti. Se ajaa selkeää uutta painotusta sopimuspolitiikkaan: palkkaratkaisua, jonka pääosa sovittaisiin yrityksissä ja johon sisältyy myös huomattava kannustava osuus.
SAK ei näyttänyt EK:n mallille punaista valoa, vaan esitti suuria varauksia, kuten teki myös STTK. Tämä kielii siitä, että kehitys vie niidenkin mielestä väistämättä kohti paikallisuutta palkkapolitiikassa. Se onkin terve suunta, mutta siihen ei voi loikata sopimatta samalla pelisäännöistä. Työntekijät jäävät muuten liian turvattomaan asemaan.
EK:n linjapaperia kannattaa tutkia ja pohtia kaikessa rauhassa. Se sisältää paljon hyvää asiaa maltillisesti ja viileästi ilmaistuna. Se ei ole myöskään mikään irtiotto tulopolitiikasta, vaan yritys kehittää sitä. Jopa linjapaperiin sisältyvän ajatuksen sosiaalivakuutusmaksun puolituksesta työnantajan ja työntekijän kesken voi hyväksyä, jos työnantajat nostavat sen vastapainona palkkoja, kuten he lupaavat.
EK:n esityksen suuri heikkous on sen eläkepoliittinen osuus. Järjestelmän tuoreen uudistuksen pitäisi riittää eläketurvan uudelleenmitoitukseksi ainakin toistaiseksi. EK:n linjapaperi on valmisteltu Sanoma- WSOY:n toimitusjohtajan Hannu Syrjäsen johdolla.