Helsingin Etelärannan uusi mahtijärjestö, kohuttu ja pelätty Elinkeinoelämän keskusliitto (EK), on nyt sitten paljastanut karvansa. Lopputulos eli uusi keskitetty sopimus vaikuttaa kovin tutun oloiselta neuvotteluja pahoin häirinneistä ylimääräisistä AKT:n pirueteista huolimatta.
Tuoreen sopimuksen hämmentävin piirre on se, että se uudistaa yllättävän vähän tulopolitiikkaa, vaikka monet olettivat, että uusi aika alkaisi Suomen työmarkkinoilla juuri tänä syksynä työnantajien mahtijärjestön komennossa. Eikö tulopolitiikan uudistaminen globaalitalouden vaatimusten mukaiseksi ollut yksi tärkeä syy siihen, miksi teollisuuden ja palvelualojen järjestöt pantiin yhteen? Ja eikö EK keskeyttänyt neuvottelut tulosopimuksesta alkusyksystä juuri siksi, että ne lähtivät heti kättelyssä vanhoille urille?
Torstaina allekirjoitettua tulosopimusta ei voi luonnehtia omaatuntoa venyttämättä miksikään raikkaaksi tuulahdukseksi tai uuden ajan merkiksi. Siinä on vereksiä avauksia ja lupaavia painotuksia, kuten sopimuskauden poikkeuksellinen pituus, matalapalkka- ja tasa-arvoerin "unohdus" ensimmäisenä vuonna sekä sopimuskorotusten prosentuaalisuus toisena vuonna.
Kuitenkin ne paljon puhutut tärkeät asiat kuten paikallisen sopimisen sekä palkkaus- ja palkitsemisjärjestelmien kehittäminen haudattiin työryhmiin. Haudan kansi kolahti kiinni lähes kolmeksi vuodeksi, ja uudistuksia jatketaan etanan vauhdilla. Tämä tarkoittaa sitä, että EK:llekin oli tulopolitiikan todellista modernisointia tärkeämpää kohtuuhinnalla ostettu työrauha sekä pitkän sopimuksen antama vakaus.
Uusi sopimus ja sitä edeltänyt neuvotteluprosessi niveltyvät hyvin yli 30 vuotta vanhaan tulopolitiikan perinteeseen. Tämäkin ratkaisu syntyi klassisen kaavan mukaan kolmikantaisesti. Mistään ei olisi tullut mitään, ellei hallitus olisi tullut apuun tulo- ja varallisuusveron kevennyksillä. Palkankorotustaso on niin ikään viritetty vanhaan malliin yläkanttiin sopimuskauden alussa, ja virhe korjataan sopimuskauden lopulla. Tulosopimukseen sisältyy yhä indeksiehto ja tarkastelulauseke. Ja löytyypä sieltä myös tasa-arvoeräkin.
Sen sijaan työnantajien vaatimusta työrauhasäännöstön uudistamisesta ei siellä ole - AKT:n laittoman lakon antamasta opetuksesta huolimatta.
Tulosopimus on silti aivan kohtuullinen, ja neuvottelijat ansaitsevat erityisen tunnustuksen siitä, että he eivät antaneet työmarkkinahäirikkö AKT:n sumentaa järjen juoksuaan.
Ilman EK:n pitkin syksyä esittämiä kovia lausuntoja tuloksessa ei olisi aihetta jälkipyykkiin. Mutta nyt on. Syynä on se, että EK perääntyi neuvottelujen kuluessa huomiota herättävästi kannoistaan. Se vaati lokakuun alussa sopimuspolitiikan uudistamista ja ilmoitti dramaattisesti, ettei se ryhdy edes neuvottelemaan, elleivät palkansaajajärjestöt tingi tavoitteistaan. Ne eivät tinkineet. EK tinki ja aloitti neuvottelut.
Marraskuun puolivälissä Eteläranta vaati AKT:tä lopettamaan laittomat lakot ja uudisti vaatimuksensa työrauhajärjestelmän korjauksesta. Lakot loppuivat monien kiemuroiden jälkeen, mutta työrauhajärjestelmään ei kosketa. Kolmannen kerran EK peräytyi puheistaan torstaina ja allekirjoitti tulosopimuksen, vaikka eräät avainalat jäivät sopimuksen ulkopuolelle.
Suurin piirtein noin myös STK ja TT toimivat. Puheet olivat kovia kierroksen alussa, mutta puhti laantui tosi paikan tullen. Ainakin tämän kierroksen opetus on, että EK on yhtä konsensushenkinen ja sopimushakuinen kuin sen edeltäjätkin.
Sopimushakuisuutta korostaa vielä EK:n uuden toimitusjohtajan Leif Fagernäsin rooli. EK:n pääneuvottelija Seppo Riski joutui yllättäen leikkaukseen kesken kaiken, ja Fagernäs heitti itsensä tuleen ilman aiempaa kokemusta alan neuvotteluista.
Fagernäs hoiti osansa hyvin ja osoitti olevansa samanlainen työmarkkinakyyhky kuin Riski on tai Tapani Kahri oli aikoinaan. Tulopolitiikalla on kumma vaikutus Etelärannan herroihin. Johannes Koromakin piti toimitusjohtajauransa aluksi muutaman palopuheen tupojen turmiollisuudesta, mutta sopeutui nopeasti. Hänestä tuli järjestelmän vankka tukipilari TT:ssä.
Nyt on aika lopettaa villit spekulaatiot EK:n roolista. Se suhtautui ainakin nyt asioihin hyvin pragmaattisesti. Se on fiksua, sillä kova linja kärjistäisi vain yhteiskunnallisen ilmapiirin ja johtaisi konflikteihin työmarkkinoilla. Puhuminen paperitiikeristä olisi kuitenkin liioittelua EK:n kohdalla huolimatta siitä, että sen puheiden ja tekojen välille jäi melkoinen ristiriita.
SAK:n puheenjohtaja Lauri Ihalainen on ollut jo pitkään täysin suvereeni palkansaajajohtajana. Tällä kierroksella kuitenkin myös STTK:n puheenjohtaja Mikko Mäenpää pääsi esiin Ihalaisen leveän selän takaa. Hän kunnostautui erityisesti muutosturvaa koskevilla realistisilla linjauksillaan. Ne pudottivat liittojohtajien ja jäsenten odotukset alas pilvilinnoista.
Ihalaisen suusta ei kuultu yhtään poikkipuolista sanaa AKT:n lakosta tai Timo Rädystä. Ei, vaikka hänestä aisti, että AKT:n touhut ottivat häntä päähän.
Metalliliiton puheenjohtaja Erkki Vuorenmaa uskalsi sen sijaan muistuttaa tovereita siitä, mitä tuhoa laittomat lakot tekevät sopimusjärjestelmän uskottavuudelle. Siinä oli yksi selkeä uuden ajan merkki.