Matti istuu huoltoaseman kahviossa. On keskipäivä, töitä ei. Lottokupongin jos lauantaina jättäisi. Maija kulkee kylänraittia ja miettii, mitä tekisi tänään. Eläkepäiviä on takana jo satoja, eikä sisälle jaksa joka hetki hautautua. Ritva pyörittää paperipinoa työpöydällään. Yrittää saada ihmisille tuloja tilille. Erilaisia tukia ja etuuksia ynnäilevässä konttorissa työ ei lopu.
Tätäkö on elämä Suomen syrjäisillä seuduilla, hetken kuluttua tulevaisuudessa. Ei ole teollisuutta, ei ole mammuttimaisia matkailun houkuttimia, elinvoimaisesta elinkeinoelämästä puhumattakaan. Menneisyyden toimivia peruspalveluja, kuten lääkäriä ja koululaitosta, ei kyetä edes muistamaan. Käykö lopulta niin, että idässä ja pohjoisessa, raukoilla rajaseuduilla, kolmannes väestä on työttömänä, kolmannes eläkkeellä ja loput palvelevat näitä kahta kolmasosaa. Muutama vajaa parikymppinen kulkee lukiossa tai ammattikoulussa sadan kilometrin päässä, sillä lähemmät toisen asteen oppilaitokset on lakkautettu kannattamattomina.
Tässä kauhukuvassa lapsia ei näy missään. Kunnan kyläkoulut on lakkautettu yksi toisensa jälkeen, ja lapset ovat menneet muualle matkassa niiden koulutettujen nuorten, jotka ovat älynneet suunnata katseensa eteenpäin. Työllistämään pystyvät ehkä kunnantalot, terveyskeskukset, sosiaalitoimistot, verotoimistot ja Kelat. Jokunen kauppa pysyy pystyssä, kun se myy ruokaa ja vessapaperia pitäjän väelle.
Hengenpitimiksi poimitaan metsänmarjoja ja myydään satunnaisille turisteille kullanarvoisia hilloja. Linja-auto kulkee kerran päivässä, sekin poispäin. Jos tällaisessa etä-Suomen kunnassa on muutama tuhat asukasta ja vieressä on toinen samanlainen häviävän väestön ja katoavan elintason pesäke, lähellä on varmasti kolmaskin pikkuinen peräkylä. Kuntien sentit eivät veny loputtomiin. Kunnilla voi olla edessään tie, joka alkaa entistä suurempien maksujen perimisellä kuntalaisilta ja joka yltyy tuloveroprosentin korotuksiin - mikä kohdistuu koko ajan pienenevään työllisten joukkoon. Miten sellaiset kunnat voivat pysyä hengissä, miten sellainen seutu voi pysyä asuttuna. Mistä ja miten sieltä saadaan tarpeeksi veroeuroja yhteiskunnan pyörittämiseen, kun kaikki eurot kuluvat työtä vailla olevien tukemiseen. Ei kai Suomen reunalla voi edes olla elämää.
Helsingin Sanomat otsikoi viime viikolla neljän palstan levyisesti, että Kainuu koituu valtiolle kalliiksi. Miten ystävällinen näkemys. Tilastokeskus oli laskenut, että vuonna 2002 valtio keräsi vähiten verotuloja Pohjois-Karjalasta ja Kainuusta. Itä- ja Pohjois-Suomi olivat samaan aikaan kuitenkin suurimmat rahavirtojen nettosaajat. "Valtio maksoi Kainuuseen jokaista asukasta kohti yli 2 700 euroa enemmän kuin keräsi veroja ja maksuja", kirjoitti valtakunnan valtalehti. Toinen uutinen taas tietää, että Lapissa keskusseutujen ulkopuolella vanhusten hoidon ja terveydenhoidon näkymät ovat maan synkimmät: vanhustenhoidossa voi ennakoida suuria vaikeuksia.
Suomalaiset saavat kuitenkin asua siellä missä haluavat. Ihmiset haluavat asua kotiseuduillaan, osa haluaa muuten vaan muuttaa syrjemmäs. Ei sitä voi estää. Se täytyy pitää mahdollisena. Lauantainen lottokuponki ei saa olla ainoa mahdollisuus.