Tänään tulee kuluneeksi 20 vuotta yhdestä nykyajan merihistorian pahimmasta onnettomuudesta, Estonia-matkustaja-autolautan uppoamisesta Suomen merialueella 40 kilometrin päässä Utön saaresta eteläkaakkoon. Aluksessa olleesta 989 ihmisestä 852 menehtyi, suurin osa ruotsalaisia ja virolaisia.
Tallinnasta Tukholmaan matkalla ollut alus joutui merihätään keskellä yötä keulavisiirin rikkouduttua ja irrottua aaltojen voimasta. Vettä alkoi tulvia autokannelle, mikä aiheutti laivan kallistumisen ja nopean uppoamisen. Tapahtui jotain sellaista, mitä ei olisi pitänyt voida tapahtua.
Moni muistaa televisiossa ja radiossa moneen kertaan toistetut Estonian miehistön viimeiset Mayday-hätähuudot ja niiden yhtäkkisen loppumisen.
Estonia-alukseen liittyi suomalaisilla erityisen paljon tunnetta, sillä vuonna 1980 käyttöön otettu alus tuli tutuksi seilattuaan eri nimillä Suomen ja Ruotsin väliä. Virolaisruotsalaisen Estline-varustamon omistukseen se siirtyi runsas vuosi ennen tuhoisaa onnettomuutta.
Estonian onnettomuus aiheutti maansurun niin Virossa kuin Ruotsissa, mutta myös poikkeuksellisen voimakkaan yhteisöllisen myötäelämisen Suomessa.
Estonian onnettomuus on puhuttanut kaikki nämä vuodet. Eikä vain puhuttanut. Heti onnettomuuden jälkeen suuret matkustaja-alukset joutuivat tehotarkastuksiin. Niihin tehtiin useita muutoksia, jottei vastaavaa pääsisi tapahtumaan.
Laivaliikennettä pidetään turvallisena, mutta Estonia opetti, ettei turvallisuuden tunteeseen sovi tuudittautua. Aina on olemassa se inhimillinen tekijä, joka saattaa aiheuttaa jotain sellaista, mitä ei ole osattu ottaa huomioon.
Pääkirjoitus