Kymmenen vuotta sitten Virpiniemen merivartioasemalla työskentelevä pintapelastaja Esa Kujala, 35, oli yöpäivystäjänä. Neljän jälkeen aamuyöllä hän sai lähtökäskyn Estonian uppoamispaikalle pelastustehtäviin. Mies laittoi tavarat valmiiksi ja soitti seuraavan miehen paikalle ennen tämän vuoron alkua.
"Tiesin, että Estonia oli ehtinyt upota jo ennen kuin ensimmäinenkään pelastaja ehti paikalle. Matkustajamääräkin oli tiedossa, mutta niin suurta ihmismäärää ei vielä siinä vaiheessa ehtinyt sisäistää", Kujala muistelee.
Kujalan otti Virpiniemestä kyytiin Rovaniemeltä lähtenyt helikopteri. Kauhavalta noukittiin vielä yksi mies, jolloin kopterin miesluku nousi kahdeksaan eli koossa oli kaksi miehistöä. Pelastustoiminnan aikana koneessa on neljä miestä, kaksi ohjaajaa, mekaanikko ja yksi pelastaja.
Kutsu etelään ei tullut yllätyksenä, sillä suuronnettomuustilanteissa väkeä haalitaan mistä saadaan. Lisäksi helikopteri oli paras pelastuskalusto olosuhteiden kannalta.
Kyytiin vain
menehtyneitä
Onnettomuuspaikalta katsottuna kaukaisinta yksikköä kuljettava helikopteri saapui uppoamisalueelle noin yhdeksän aikaan keskiviikkoaamuna.
"Ensimmäiseksi näkyivät pelastuslautat ja etsinnässä mukana olevat laivat. Meri on kuitenkin sen verran iso selkonen, että se näyttää autiolta, vaikka pinnalla olisikin tavaraa", Kujala toteaa.
Pohjoisen pelastajat aloittivat etsinnän meripelastusjohtajan määräämällä lentoalueella heti paikan päälle saavuttuaan. Koska kone oli pieni, he haravoivat onnettomuusalueen reuna-alueita. Super Puma -kopteri ja ruotsalainen pelastuskalusto pystyivät ottamaan kyytiin enemmän väkeä, joten ne tyhjensivät pelastuslauttoja.
"Tulimme paikalle sen verran myöhään, ettei veden varasta saatu pelastettu ainuttakaan ihmishenkeä. Koska kiersimme reunoja, emme myöskään nostaneet kovin lukuisia menehtyneitä", Kujala kertoo.
Toipuminen
omin konstein
Ensimmäinen etsintävuoro kesti seuraavaan aamuyöhön, jonka jälkeen sai huilata. Kaikkiaan kolme päivää kestäneet etsinnät jatkuivat perjantaihin, jolloin merestä vielä löytyi menehtyneitä.
Vaikka ajatus katastrofin laajuudesta välillä hiipikin Kujalan pääkoppaan, hän pyrki keskittymään työhönsä, sillä liika ajattelu vie energiaa varsinaiselta tehtävältä.
Kujala toipui tapahtuneesta omin konstein, sillä hän ei väsymykseltään katsonut tarpeelliseksi matkustaa Rovaniemellä saamaan kriisiapua.
"Kun työt olivat Estonian kohdalta ohi, soitin työkaverille, että lähdetään lauantaina metsälle. Siellä tuli käytyä suurin puinti, kun pystyin puhumaan asiasta ihmiselle, joka tietää mitä työhön oikeasti kuuluu", mies kertaa.
Metsäreissun jälkeen hän palasi töihin työvuorojen mukaan, sillä ylimääräisiä lomia ei tule pitkistäkään pelastustehtävistä.
Estonian jälkeen Kujala on todennut, kuinka mitättömän pieni ihminen on luonnon ottaessa vallan.
"Nuorempana sitä ajatteli pystyvänsä mihin vain. Oman rajallisuutensa myöntämisessä on tekemistä, mutta luontoa vastaan ei voi tapella", toteaa Estonia-onnettomuuden aikaan 25. ikävuottaan elänyt Kujala.