Suomalaisessa koulukeskustelussa on viime aikoina korostunut yksi aihe yli muiden: digiloikka. Tieto- ja viestintäteknologia on päätetty tuoda kouluopetukseen vaikka väkisin. Uudistettu opetussuunnitelma tuli voimaan tänä syksynä. Se kannustaa omaksumaan uusia tapoja hyödyntää tvt:aa opetuksessa ja oppimisessa.
Monet kaupungit ovat jo julistautuneet edelläkävijöiksi. Koulujen teknologiaa ja sen opetusta uudistetaan rahaa säästämättä. Osa kouluista toki on jäänyt panostuksessa alakynteen, mutta kehityssuunta on kaikille selvä.
Tvt:n korostetaan olevan osa monipuolisia oppimisympäristöjä. Opetussuunnitelman mukaan tvt vahvistaa oppilaiden yhteisöllisiä työskentelytaitoja ja tukee oppilaan omaa oppimispolkua. Tvt-osaaminen määritellään tärkeäksi kansalaistaidoksi, jota pyritään kehittämään paitsi tiedonhallinnassa myös omaehtoisessa ja vastuullisessa työskentelyssä.
Opetussuunnitelman uudistajat näyttävät olevan liikuttavan vakuuttuneita myös siitä, että tvt on väylä oppilaiden luovaan itseilmaisuun ja opiskelumotivaation parantumiseen. Sitä ohjataan opettamaan myös vuorovaikutuksen ja vaikuttamisen välineenä.
Kauniita jakannatettavia sanoja. Selvää on, että tvt-taitoja tarvitaan. Kulttuurin syvenevän digitalisaation myötä tvt:n pihtaaminen kouluissa tuntuisi järjenvastaiselta. Mitä nopeammin oppivat käyttämään vempeleitä sujuvasti, sen parempi heille ja meille. Viimeksi mainittu intressiryhmä arveluttaa.
Koulujen digihuuma taitaa sittenkin heijastaa aikuisten höttöjä unelmia. Näin toki on aina kasvatuksessa ja koulutuksessa. Opetussuunnitelmat tehdään aikuisten ja opettajien kuvitelmien pohjalta. Me haluamme nähdä oppilaat jonkin suureellisen tulevaisuusvisiomme toteuttajina ja hyvinvointimme varmistajina, kenties talouskasvun vetureina.
Arveluttavaa ja pelottavaa on se, ettei ole selvää, kenen visioita oppilaat valjastetaan toteuttamaan. Millaiset aikuiset arvoineen löytyvät opetussuunnitelmien taustalta? Millaisiin tulevaisuusbarometreihin suunnitelma perustuu?
Vaikuttaa nimittäin siltä, että nimenomaan lapset suhtautuvat digiloikkaamiseen kriittisesti. Nyt on jo kuultu valitusta siitä, kuinka jatkuvaan näytön tuijottamiseen pakottaminen digitaalisten oppimateriaalien ja -ympäristöjen myötä rasittaa silmiä, päätä ja koko ruumista. Sähköiset portfoliot suututtavat oppilaita.
Oppilaat kaipaavat perinteisiä oppikirjoja ja kyniä. Myös uuden opetussuunnitelman hävittämää numeroarvostelua on vaadittu takaisin. En ole yllättänyt. Korkeakoulun opettajana olen nimittäin huomannut, että opiskelijat ovat yliopistomme konservatiivisin osapuoli.
Siirryttyäni omalla kohdallani pelkästään sähköisiin tentteihin sain pian palautetta opiskelijoilta, jotka kaipasivat ”vanhanaikaisia” tenttipäiviä. Luulin heidän jo edustavan diginatiiveja, jotka eivät osaa edes kirjoittaa kunnolla käsin.
Lisäksi huomaan, että sähköistyneessä opiskelussa he kaipaavat ihan tavallista juttelua kasvotusten. Osa toki luulee, ettei opettajia voi lähestyä muutoin kuin sähköpostitse. Joudun jatkuvasti rohkaisemaan heitä soittamaan ja käymään vastaanotollani.
On kiinnostavaa,että Kalifornian Piilaaksossa, teknologiateollisuuden keskuksessa, luova luokka panostaa koululaitoksessaan ihan muuhun kuin tvt:n opetukseen. Tietokoneet ja kännykät ovat jopa pannassa. Kovassa kurssissa ovat leikki, liikunta, kädentaidot, taiteet sekä ennen kaikkea sosiaaliset taidot.
Alueen kuuluisien Waldorf-koulujen mainosvideolla puhutaan etiikasta ja tunneälystä sekä varoitellaan liiasta kilpailullisuudesta. Koulut edustavat vastareaktiota Piilaakson toistaiseksi vallinneelle koulukulttuurille, jossa lapsia piiskataan raatamaan ylipitkiä koulupäiviä.
Videolla opetuksessa näytetään tekevän kaikkea muuta paitsi näprättävän tietokoneilla ja puhelimilla. Tulevaisuuden trendi näyttääkin olevan oppimisen kokonaisvaltainen ruumiillisuus. Huomautettakoon myös, että Waldorf mainostaa oppilaidensa läpäisyprosentin korkeakouluihin olevan 95 prosenttia.
Kirjoittaja on kulttuuri-antropologian yliopistolehtori Itä-Suomen yliopistossa.
