Teatterinjohtaja Ahti Ahonen istahtaa työpöytänsä ääreen viideksitoista minuutiksi käymään läpi sähköpostit, ennen kuin lähtee työterveysasemalle työhöntulotarkastukseen. Vaikka Ahonen niin sanotusti onkin kukko tunkiolla talossa, hän ei suinkaan ole tarhan varhaisin ylösnousija. Esimerkiksi ompelimossa on aherrettu jo tovi.
Teatterin ohi työhön kiiruhtavat vilkaisevat betonimöhkälettä, jos ehtivät. Pimeää on ja hiljaista.
Ahonen avaa syksyn ensimmäisen ensi-illan, Don Giovanni -oopperan, tiedotustilaisuuden. Mediaväki astelee varovasti Olli Mäntylän lavasteissa. Näyttämöllä ollaan pian kuin kohtauksessa suomalaiselta tanssilavalta: kaksi ryhmää - taiteilijat ja toimittajat - asettuvat toisiaan vasten kuin tanssilattialla ennen kuin musiikki tulvahtaa ilmoille.
Tanssiin ei käydä, vaan yhdessä kahville. Tilaisuutta varten on teetetty leivos: puvustuksessa korostuvista kehonosista muistuttava leivonnainen.
Tarpeistonvalmistaja Reetta Kinnusen käsissä on lempeäkatseinen aasinpää, joka kätkee pian sisäänsä K.J. Ristolaisen Euroopan kantaesityksen Oulussa saavassa farssissa Shakespeare Hollywoodissa. Mikäli samaiselle näyttelijälle tarvittaisiin perinteisempi naamio, ei sen tekeminen olisi mahdotonta. "Meillä on näyttelijöiden kuolinnaamiot tällä hyllyllä", tarpeistonhoitaja-kuiskaaja Elina Terho toteaa ja vetää nähtäville alginaatista ja kipsistä valmistetun kasvokuvan. Hyvin on näköinen!
Teatterinjohtaja on palannut maisemakonttoriinsa talon merenpuolimmaiseen nurkkaan. Ahonen ei pittoreskia näkymää ehdi katsella, vaan päivittää kalenteriaan pikaisesti. Pöydällä on läjä tarjolla olevia tekstejä. Illaksi on ennätettävä Tampereelle, jossa pitää katsastaa My Fair Lady -produktiossa esiintyvän lahjakkaan nuorukaisen taidot. "Meidän musiikkiteatterivirityksiämme varten. Muuta en kerro", Ahonen panttaa.
Jos Ahonen on tullut taloon aivan äsken, joku on pian lähdössä. Rouva Muisti, palkanlaskennasta lähes 30 vuotta vastannut Sirkka Irjala, jää eläkkeelle muutaman viikon kuluttua. Alkuvuosina Irjala katsoi kaikki näytelmät, myöhemmin se jäi. Nyt asiaa voisi taas harkita. Irjalan mukaan katsomossa on hankala unohtaa roolien takana olevat todelliset ihmiset ja se, että on teatterissa. "Kerran unohdin. Se oli Koska tuut takaisin, Red Ryder -näytelmässä, kun roisto (K.J. Ristolainen) astui kapakkaan. Meinasin huutaa, että ajakaa se pois!"
Tuotantojärjestäjä Sirkku Sommarberg on yksi niistä, jotka näkevät kulloisenkin produktion koko etenemisen alkaen ajatuksen ääneen lausumisesta. Hän pitää kaikkia lankoja käsissään: jokainen ratas suuresta ratastosta pyörähtää ajallaan ja kaikki löytävät paikkansa.
Suunnittelussa on otettava huomioon melko monta eri muuttujaa, kaikki ei mene pelkästään talon omien toiveiden mukaisesti. Tänä syksynä melkoisen sopan on keitättänyt talossa järjestettävä EU-ministerikokous: esimerkiksi kuka - ja millaisen passin haltija - voi olla talossa samanaikaisesti.
Uusi ohjaaja Heta Haanperä istuu hallintokerroksen kahvitilan sohvalla jalat sylissään, edessään psykohistorioitsija Juha Siltalan teokset suomalaisesta ahdistuksesta ja miehen kunniasta. Muistikirjan sivuille on piirtynyt joukko merkintöjä; työn alla on Kari Hotakaisen Juoksuhaudantie, jota Haanpään puoliso Jukka Heinänen dramatisoi näyttämölle.
Helmikuinen ensi-ilta vaikuttaa olevan kaukana. Se ei kuitenkaan ole sitä näytelmän työryhmälle, joka on edellisenä iltana käyttänyt rutkasti aikaa pohtiessaan, miksi nykyhetken näkeminen on niin vaikeaa.
Ohjaajan näkemys musiikista säätää raameja, tyylilaji haetaan yhdessä, mutta sen jälkeen sävellykselle on runsaasti liikkumavaraa, kertoo kapellimestari Kari Veisterä. "Jussi Helmisen kanssa meillä on haave tehdä joskus toisinpäin: ensin musa, sitten teksti", Veisterä nauraa. Oulun entinen johtaja Helminen vaikuttaa nykyään Espoossa. Häntä tänne aikanaan seurannut Veisterä ei palannut imussa etelään. "Viihdyn niin hyvin täällä", hän sanoo katsellen työhuoneen ikkunasta kohti Kiikeliä.
Puvustossa ollaan uuden ja vanhan rajamailla: oopperan puvut ovat valmiita, nyt tartutaan seuraavaan tehtävään. Tässä välissä on hyvä vetäytyä kellarikerroksen kätköihin. Puvustonhoitaja Annukka Valta joukkoineen on päättänyt siivota varastoa. Valtava määrä pukuja ja plyymejä. "Kaikki on kovalevyllä. Meidän omassa päässä", Valta nauraa.
Teatterissa tuotetaan kunkin produktion puvuista 80 prosenttia. "Loput hankitaan kirppareilta, kaupasta tai omasta varastosta." Tuleva farssi on poikkeuksellinen. Siinä suhdeluku on päinvastainen. Jo aamulla Valta on leikannut mustakuvioisesta lilasta kankaasta smokkitakin, jolla hän päällystää varastosta löytyneen valkoisen vastaavan.
Suunnittelijat ovat vallanneet toisen kerroksen nurkan. Kahden lavastajan ja kahden pukusuunnittelijan työhuoneiden seinät kertovat tehdyistä ja tulevista tuotannoista. Maija Tuorilan alkusyksyä on ollut farssin lavastuksen viimeistely. Edessä on Laura Ruohosen näytelmä Olga K. Tuorila tuo näyttämökuvan pienoismallina jo ensimmäiseen lukuharjoitukseen. Näin hän antaa näyttelijöille tärkeän avun heidän työnsä alkaessa.
Lavastamon kokoonpanohalli on tyhjä. Sielläkin ollaan kahden tuotannon rajamailla. Takaseinää vasten nojaa Petronellan lattiaelementti, yksi viidestä 500 kilon painoisista. Työnjohtaja Hannu Kiuru painottaa turvallisuuden olevan lavasteiden perusperiaate. Tarpeiston ohella täällä luodaan iso osa illuusioista. Lavastemestari Sakari Murtola työstää Los Angelesin kuuluisan Kiinalaisen teatterin fasadia, lämpöeristyslevystä ja retkipatjan suikaleista.
Esitys ei olisi mitään ilman valoa ja ääntä. Tekniikkaa talosta löytää määrättömästi. Ari Törmä tuli taloon 17-vuotiaana näyttämömieheksi. Nyt yli 30 vuotta myöhemmin hän on talon tekninen päällikkö. Hän on vain yksi niistä, jotka ovat talon siunauksella edenneet tehtävästä toiseen. "Nyt en varmaan enää saisi näyttämövaloja päälle", hän nauraa.
Valomies Vesa Huittinen tarkistaa ennen jokaista esitystä, että valot ovat oikein suunnatut ja tarkat. Esimerkiksi Suurella näyttämöllä tämä vie lähes kaksi tuntia. Sähköä teatteri kuluttaa parhaimmillaan kuin pienehkö kylä talvi-iltana.
Oulussa on valmiudet myös pyrotekniikkaan, johon saa tuntumaa niin Kalevalassa kuin Lokissakin. Muun muassa Huittisen lompsassa on luvat niin aseen käsittelyyn kuin ruudin lataamiseen.
Tarpeistonhoitaja Jussi Ahtinen kantaa lavasteisiin juuri keittämänsä riisin ja maustamansa jauhelihan. Tunnottomuus-näytelmässä näet kokataan näyttämöllä ja kulisseissa.
33 vuotta Oulun kaupunginteatterin puvustamossa työskennellyt Aino Kasvi on tänään oopperaproduktion äiti. "Puen ja pesen", hän toteaa "säännöllisen epäsäännöllisestä" pukijan-työstään.
Järjestyksenvalvoja Arja-Liisa Länsineva käy tarkistamassa Vinttikamarissa, että kaikki on kunnossa yleisön tulla. Länsineva on se, jonka kautta palaute esityksestä kulkee helposti. Sanatonkin.
Mikot Leskelä ja Korsulainen saapuvat teatterille. Edessä on Kiviä taskussa, kahden miehen ja viidentoista roolin näytelmä. Kylmiltään he eivät yleisön eteen astu. Korsulainen käy lyhyesti läpi kahdeksan hahmoaan. "Silti voi tulla olo, ettei muista mikä on ensimmäinen repliikki." Ja jos jotain näytelmän kuluessa unohtuisikin, jokaisessa esityksessä on läsnä kuiskaaja.
Leskelän virittäytymiskonstit eivät ole kaavamaisia, hän sanoo pyrkineensä irti sellaisesta. Miehellä on tälle syksyä 73 esitystä: "Viisi juttua, joista kaksi uutta". Ymmärtää, ettei jokaiseen voi valmistautua samallalailla. "Luotan siihen, että esitys herättää."
Ja keskittyminen on on pidettävä huipussaan, vaikka ennen näytöstä olisi kohdannut hankalankin tilanteen.
Oulun yliopiston lehtori Petteri Klintrup, musiikkikasvattajien kasvattaja, saapuu katsomaan oopperan ennakkoesitystä. Ensimmäinen henkilö, jonka hän kaupunginteatterin puolelta kohtaa, on Arja Tolkkinen-Spencer, naulakkopalveluista tällä hetkellä vastaavan Oulun Steinerkoulun kannatusyhdistyksen jäsen.
Naulakkovuorot kulkevat yhdistyksessä koululuokittain. Tulot, jotka yhdistys saa (1 euro/ripustus), eivät yhdistyksen puheenjohtaja Jari Nevalan mukaan ole ratkaisevia koulun budjetille, mutta merkittäviä ne ovat. Tosin näin loppukesän iltana vain harva tarvitsee naulakkopalveluja.
Tunnottomuus saa syksyn kolmannen aloituksensa Pienellä näyttämöllä. Kerrosta ylempänä täysi sali kuulee oopperan alkusoiton ensitahdit.
Mikko Korsulainen on valmiina Vinttikamarissa. Kahdeksan eri hahmoa hänessä odottaa pääsyä yleisön eteen.
Teatterin ohi kulkee väkeä. Talo on valaistu, ja siitä ohikulkijakin tietää, että kulissien takana tehty työ on tuotu nyt näyttämölle.
