Jotunia on nyt ilmassa.
Samoihin aikoihin kuin Oulussa loppuvat Elämän ja kuoleman esitykset, Kemissä käynnistyvät Tohvelisankarinrouvan parissa vietettävät kevätillat.
Kemin johtajuuden jättävä ja Rovaniemelle siirtyvä Tytti Oittinen valitsi jäähyväisohjauksekseen klassikon, jonka kantaesitys Suomen kansallisteatterissa 80 vuotta sitten oli skandaali. Se olikin omiaan ennustamaan näytelmälle pitkää ikää ja taattua paikkaa teatterihistoriassa.
Tasavuosia täyttävästä kohusta saa tämän päivän perusyleisökin otteen: näytelmästä nousee esille ainakin pari kovin tuttua juttua, kukkaskansan elämäntyyli ja Viron viinaralli. Jo pari sukupolvea sitten koettiin länsimaisessa kulttuurissa hippikansan tulo ja erityisesti nyt, tulevan vapun kunniaksi kaikki valmiudet ovat olemassa virolaisen viinarallin tuloon vähintäänkin siinä missä näytelmän syntyaikoina, kieltolain vuosina.
Sinänsä julma näytelmä, joka on kääritty petolliseen komediakääreeseen, aiheutti nuoressa Suomen tasavallassa niin valtaisan skandaalin, että koko kansallisteatterin valtionapu oli Tohvelisankarin rouvan vuoksi vaarassa.
Vasta närkästyjien lapsenlapset hippimielisellä 1960-luvulla löysivät tämän näytelmän mieluisine esihippiasenteineen.
Nyt, kun on koettu aidsin aika, ahneiden juppien vuosikymmenet ja ollaan huristelemassa virolaisen viinan uuden nousun myötä uusiin eurooppalaisseikkailuihin, koko näytelmä saa taas uuden perspektiivin.
Maria Jotunin Tohvelisankarin rouva on perijotunimainen komedia. Se ottaa kantaa, sen huumori on mustaa, siinä nauretaan kyynelten läpi ja sen repliikit kelpaavat sellaisinaan täyttämään vaikka kokonaisen aforismikirjan.
Päättyykinhän näytelmä sen nimihenkilön, tämän tohvelisankarin toisen vaimon eli Juulian (Sinikka Rajantien) katkeraan selviytymisrepliikkiin. Se todistaa, ettei tämä aikaansa edellä ollut, modernisti ahne ja itsekäs "kaikki tänne nyt heti" -tyylin edustaja aio tehdä ainakaan itsemurhaa, kun ihan kaikelta rysähtää hänen arvomaailmassaan pohja. Tuttu juttu sellaisista jotka osaavat pudota jaloilleen esimerkiksi 1990-luvun alusta, pankkikriisin vuosilta.
Oittinen on ohjannut tämänkertaisen Jotuninsa keveän keinuvasti sääty-yhteiskunnan herrasväen joutilaaseen kesäparatiisiin, jota päästään tarkkailemaan palvelusväen ja muiden ahkeroitsijoiden vähemmän hyväntahtoisin silmin ja kannanotoin.
Kalle Nurmisen lavastus on symmetrinen pitsiunelma valoisine lasiverantoineen, joihin eleganttia viileyttä luovat harkitut turkoosit yksityiskohdat. Taustafondi edustaa meitä eteläisemmän ilmanalan rehevää puistomaisemaa.
Mikäs on siis herrasväen elellä tässä petollisessa näennäisparatiisissaan auvoisan äänimaisemankin sulostuttaessa elämää!
Puitteet kuitenkin natisevat, niin huteralla pohjalla koko porukan elämä on.
On avio- ja irtosuhteita sinne ja tänne. Ihmiset ovat rakastuneita ristiin rastiin, ja osa näytelmän henkilöistä on iloisia äpäröitä, joiden elämänmyönteinen asenne loppujenlopuksi palkitaan. Lähes kaikilla meininki piipahtaa viimeisen päälle suvaitsevaisen puolella. Vain Juulia, joka on selvästikin röyhkeä ja itsekäs kiipijä, poikkeaa epäedukseen joukosta. Tässä ohjauksessa Juulia erottuu yksilönä porukasta näennäisesti muita herraskaisempana, kaupunkilaisempana ja tosikompana. Tällä hyötyajattelijalla on soolotehtävä, kun muut selvästi liittoutuvat yhteiseen joukkueeseen.
Ottelu käydään Juulia vastaan muut.
Kemissä on tehty jo ennen Oittisen aikoja valtava määrä komedioita, ja työryhmä kuten yleisökin on tottunut tyylilajiin.
Nyt puhenäytelmää sävyttävät musiikki, muutamat laulut ja runot. Tämä ei tarkoita sitä, että illuusiota katkottaisiin brechtiläiseen malliin. Jotakin eeppisen teatterin lisuketta tässä on mutta ei esitystä pilkkovasti tai sormi pystyssä kantaa ottamaan kehottavasti vaan unenomaisesti teatterihistorian juurille asetuen. Olivathan länsimaisen teatterihistorian ensimmäiset esitykset viininjumala Dionysoksen (tai sanottakoon myös Bacchuksen) kunniaksi järjestettyjä kulkueita, bakkanaaleja.
Tulkinta pysyttelee pitkän humalan kestoisen bakkanaalin mitassa. Yleisen ja yhtäläisen krapulan aika ei ole vielä koittanut. Tämä on vappua edeltävän eikä vapunjälkeisen elämän makuista meininkiä!
Keskeinen varakas herrahenkilö, tohvelisankarin veli Justus (Jouni Tiitinen) sammuu ennätyspromilleihinsa. Muu porukka ryhtyy ripeän Juulian johdolla perinnönjakoon ja ajautuu tällaiseen rituaaliin normaalistikin kuuluviin riitoihin.
Juulia menettää jopa rakastajansa tytärpuolelleen.
Rakastaja eli Veijo (Kari Koivukangas) on pitkälle karrikoitu luikurihahmo, josta ei ota selvää, voittaako vai häviääkö terveen maalaistytön näköinen, sympaattinen Piia (Anna-Riikka Rajanen), kun hän saa sotasaaliikseen tämän Veijon, jossa toki on päättämättömyydessään selvää tohvelisankarin ainesta.
Päättämättömistä miehistä itse tohvelisankari (Timo Pylkkänen) on varsinainen tossujen tossu, suvaitsevaisten naisten ihanne, oikea pehmomiesten ideaali.
Yhtä pitkälle karrikoitu hahmo kuin Koivukankaan tulkitsema Veijo on valekuolleen Justuksen vihkimätön vaimo, emännöitsijä Karoliina (Satu Tala). Kun tämä nainen ja ahne Juulia riitelevät kuolleeksi luullun Justuksen rahoista, törmää yhteen keskenään kaksi ihan erilaista maailmaa.
Ainakin perjantaisen ennakkoesityksen perusteella koko näyttelijäseurue sekoilee ja hyrisee aurinkoisesti, eikä tälle Dionysoksen kulkueelle loppua näy. Eikä edes nöyryytetty Juulia, tämä bakkanaaleista kieltäytyvä ja kaksoiselämää viettävä ahne realisti, uskalla päästää masennustaan irti.