Tasan kaksi viikkoa sitten Yhdistyneet kuningaskunnat erosi Euroopan unionista. Tarkalleen ottaen erosopimus astui voimaan tammikuun 31. päivä keskiyöllä Brysselin aikaa. Britanniassa oli tuolloin kello vasta 23. Kiusa se on pienikin kiusa, julistettiin Britannian keltaisessa lehdistössä.
Siitä hetkestä, kun Britannia järjesti kansanäänestyksen, jossa 51,9 prosenttia oli eron puolesta, on nyt kulunut lähes neljä vuotta. Prosessi ei ole ollut helppo. Alkuperäistä eropäivää (29.3.2019) jouduttiin lykkäämään kolme kertaa. Britannian parlamentti on vaihtunut kahteen kertaan, pääministeri kertaalleen. Ja äänestyksiä erosopimuksesta siellä on pidetty tammikuusta 2019 niin monta kierrosta, että harva lienee perässä pysynyt.
Mitä nyt sitten tapahtuu? Ei mitään, on lyhyt vastaus. Erosopimus sisältää siirtymäajan tämän vuoden loppuun asti. Siirtymäajalla Britannia noudattaa yhä EU:n sääntöjä, on normaalisti osana unionin sisämarkkinoita ja tulliunionia. Tai kuten komissio on sanonut, siirtymäajan loppuun asti kansalaisten, kuluttajien, yritysten, sijoittajien, opiskelijoiden ja tutkijoiden osalta kaikki on “business as usual” niin EU:ssa kuin Yhdistyneissä kuningaskunnissakin.
Jotain konkreettista on kuitenkin tapahtunut. Kun ministerit istuvat kokouspöytään Brysselissä, koolla on enää 27 ministeriä. Euroopan parlamenttiin britit jättivät 73 edustajan aukon (jota tosin tilkittiin 27 uudella edustajalla jäljelle jääneistä jäsenvaltioista). Myös täällä Euroopan tilintarkastustuomioistuimessa jouduin sanomaan hyvästit arvostetulle brittikollegalleni.
Kansanäänestyskampanjan aikana silloinen ulkoministeri ja nykyinen pääministeri Boris Johnson ajoi voimakkaasti eroa ja oli näkyvästi tukemassa kuuluisaa bussikampanjaa. Punaisen bussin kyljessä ilmoitettiin rehvakkaasti, että Britannia lähettää 350 miljoonaa puntaa viikossa unionille, rahoittakaamme sillä kansallista terveysjärjestelmää (NHS).
Olisi mielenkiintoista tietää, mitä pääministeri nyt ajattelee erosopimuksen sisältämästä hintalapusta, niin sanotusta rahoituspaketista (financial settlement). Brittien valtiovarainministeriö on arvioinut hintalapuksi noin 36 miljardia puntaa (riippumaton budjettivirasto, OBR, noin 39 miljardia puntaa). Jos siis tasaisen taulukon rytmillä mentäisiin, niin noin 2 vuotta Britannia joutuu vielä lähettämään 350 miljoonaa puntaa joka viikko Brysseliin.
Brysselin ajattelua on ollut helpompi lukea. Kolmen suurimman toimielimen – komission, Euroopan parlamentin ja Eurooppa-neuvoston – puheenjohtajien yhteiskirjoitus päivättynä tammikuun viimeiselle päivälle toisti tuttua sanomaa: olemme aina syvästi pahoitelleet Britannian ratkaisua, samalla kuitenkin kunnioitamme sitä. Nyt on katsottava tulevaisuuteen ja rakennettava uusi kumppanuus pitkäaikaisten ystävien välille, totesivat Ursula von der Leyen, David Sassoli ja Charles Michel.
On selvää, että unioni ei salli rusinoita pullasta -taktiikkaa, jota Britannian puolelta on väläytelty. Jos Iso-Britannia ei suostu henkilöiden vapaaseen liikkuvuuteen, lienee turha odottaa pääomien, tavaroiden tai palvelustenkaan osalta samaa. Mikäli britit haluavat polkea EU-sääntöjä ympäristön, työvoiman, verotuksen tai valtiontukien alalla, ei ole luvassa pääsyä maailman suurimmille sisämarkkinoille.
Siirtymäaika on lyhyt, vain 11 kuukautta. Sinä aikana pitäisi neuvotella suhde uusiksi. Kun 47 vuoden avioliitto on nyt erosopimuksella purettu, jotain muuta molemmat osapuolet ovat ilmaisseet haluavan tilalle.
Päällimmäisenä listalla on EU:n ja Yhdistyneiden kuningaskuntien välinen kauppasuhde, mahdollisimman vapaa sellainen. Tämä sopimus on molemmille osapuolille erittäin tärkeä. Britannian ulkomaankaupan arvosta EU muodostaa liki puolet. Toinen jättiurakka Briteille on kauppasuhteista neuvottelu muiden EU:n ulkopuolisten maiden kanssa. Ja kun esimerkiksi Yhdysvaltojen kanssa neuvotellaan, vastassa ei ole helppo, vaan hyvin protektionistinen osapuoli.
Mitä sitten tapahtuu, jos 11 kuukauden siirtymäkauden aikana ei uutta kauppasuhdetta EU:n kanssa synny? Kysymys ei ole täysin mahdoton. Varsinkin, kun pääministeri Johnson on kategorisesti kieltänyt mahdollisuuden jatkaa siirtymäaikaa. Mielenkiintoista on sekin, että jos siirtymäaikaa halutaan pidentää, päätös on tehtävä jo kesäkuun loppuun mennessä.
Jos pidennystä ei tule eikä uutta vapaakauppasopimustakaan ole saatu aikaan vuoden loppuun mennessä, EU:n ja Britannian kaupassa siirryttäisiin niin sanottuun WTO-malliin. Kauppaa käytäisiin siis Maailman kauppajärjestön, WTO:n, sääntöjen ja tariffien puitteissa. On aika varmaa, että tuolloin EU-tariffien keskimääräinen nykytaso 2,8 prosenttia ei enää riitä.
Pohjoismaalaisena on helppo yhtyä yleiseen näkemykseen ja olla harmissaan Iso-Britannian EU-erosta. On myös syytä toivoa, että uusi kauppasopimus saadaan aikaan vuoden loppuun mennessä. Eikä unioni ole lopullisesti sulkenut porttia Britannialta. Se on hyvä asia, sillä saarivaltakunnan nuoret sukupolvet ovat jo luvanneet, että me tulemme takaisin.
Hannu Takkula on Euroopan tilintarkastustuomioistuimen jäsen.