Suhde teatteriin ja yleensä taidepohjaiseen kulttuuriin on ollut lestadiolaisuudessa torjuva alusta alkaen, sanoo herätysliikettä laajasti tutkinut kirkkohistorian professori Jouko Talonen.
"Lars Levi Laestadius painotti pietistinä voimakkaasti erottautumista maailmasta. Enemmän tai vähemmän teatteria on kansanliikkeessä pidetty sopimattomana, usein myös syntinä."
Raamattuun pohjaavana perusteluna on Talosen mukaan nähty esimerkiksi ajatus siitä, etteivät kristityt istu "siellä, missä pilkkaajat istuvat".
Asenteeseen vaikutti erityisesti ennen toista maailmansotaa myös talonpoikainen asennepohja, jossa teatteri ja ooppera nähtiin kaupunkilaisten ja "herrojen höpötyksenä". Talosen mukaan esimerkiksi Pohjois-Suomen tunnettu ja Maalaisliiton johtomiehiin kuulunut K. A. Lohi -- kuten muutkin lestadiolaiset kansanedustajat -- vastustivat valtion varojen myöntämistä tiettyihin taidekulttuurin tarpeisiin.
Professorin mukaan kaikissa lestadiolaisuuden suuntauksissa asennepohja on ollut samanlainen. Yksittäiset ihmiset ehkä pienemmissä lestadiolaisryhmissä ovat asennoituneet toisin.
Niissäkään osissa lestadiolaisuutta, missä televisio ei ole ollut ongelmana, teatteri ei ole saanut myötämieltä. "Lestadiolaisuuden kulttuurinen kosketuspinta ulottuu ennen muuta kirjallisuuteen, maalaustaiteeseen, valikoivasti musiikkiin."