Kuntien terveydenhuoltomenot ovat kasvaneet voimakkaasti. Kuitenkin jotkut selviävät pienemmillä menoilla kuin toiset. Erot on selvitettävä. Suomen terveydenhuollossa uskotaan kansallisen terveysprojektin ja hoitotakuun ratkaisevan terveyskeskusten ja erikoissairaanhoidon pullonkaulat, supistavan leikkausjonoja ja mahdollistavan jokaiselle kunnallisen hammashoidon sekä psykiatriset palvelut. Kuntien terveysmenot ovatkin reippaassa kasvussa. Jos sama tahti jatkuu, kunnat ajautuvat rahoituskriisiin.
Kuntaliiton selvityksen mukaan kunnat kuluttivat viime vuonna terveyspalveluihin suurissa kaupungeissa 7,5 prosenttia ja keskisuuret kaupungit noin viisi prosenttia enemmän rahaa kuin edellisvuonna. Myös toissa vuonna menot kasvoivat suurissa kaupungeissa oli lähes yhtä paljon eli 7,2 prosenttia. Viime vuonna kehityksen kärjessä oli Oulu, jonka menot nousivat reilut 11 prosenttia.
Oulun menojen kasvua voidaan selittää takavuosien säästöillä. Hammashoitoon perustettiin uusia virkoja, vanhusten asuntolapalveluja ostettiin lisää ja uusi kaupunginsairaala otettiin käyttöön. Myös psykiatriseen erikoissairaanhoitoon ostettiin lisää palveluja ja leikkausjonoja purettiin.
Menojen lisäysperusteet ovat hyviä. Ne kuitenkin selittävät vain osittain sen, miksi Tampere ja Turku kykenevät tuottamaan terveyspalvelut asukasta kohden Oulua halvemmalla. Oulun menot asukasta kohden ovat kuitenkin kohtuulliset verrattuna Helsinkiin. Ero Oulun eduksi on 200 euroa.
Vaikka näyttäisi siltä, että kaupungin suuruus merkitsisi myös suuria terveysmenoja, asia ei ole näin yksioikoinen. Suuruus tai pienuus ei selitä eroja. Jossakin kyetään tuottamaan palvelut tehokkaammin ja halvemmin kuin toisessa samansuuruisessa kunnassa. Erojen syyt on selvitettävä. Sormituntumalta vaikuttaisi siltä, että organisaation joustavuus olisi avain tehokkaisiin palveluihin.
Sinänsä terveysmenojen kasvu kertoo palvelujen lisäyksestä, mutta kuinka kauan kaupunkien rahkeet kestävät. Menot väestön vanhetessa eivät ainakaan supistu. Kansallinen terveysprojekti tuo paljon hyvää, mutta vaatii varoja myös kunnilta.
Kilpailuttamalla ja ulkoistamalla voidaan tehokkuutta kasvattaa, kunhan samalla huolehditaan palvelujen laadusta. Ne eivät kuitenkaan ratkaise joka ongelmaa. Kaiken perusta on katkeamaton hoitoketju. Se edellyttää, että yksityiset ja kunnan palvelut liittyvät saumattomasti yhteen. Siksi päättäjät eivät saisi lietsoa kielteisiä asenteita yksityissektoria kohtaan, onhan kysymys vain pienestä terveydenhuollon siivusta. Ilman yksityisiä palveluja julkinen terveydenhuolto ei kuitenkaan tulisi toimeen.
Julkisen terveydenhuollon pahimpia puutteita on, ettei potilas voi valita hoitopaikkaansa tai hoitavaa lääkäriä. Erityisen ongelmallinen tilanne on erikoissairaanhoidossa. Kuitenkin kotitaloudet maksavat Suomessa terveyspalveluista noin kolmanneksen enemmän kuin EU:ssa keskimäärin.
Erikoissairaanhoidon yhteistyötä on tehostettava niin, että ihmiset saadaan nopeasti hyvään hoitoon, ja samalla saavutetaan säästöjä. Erityisosaamista voi keskittää sinne, missä sitä on jo ennestään. On myös harkittava, kannattaako päivystyksiä siirtää enemmän terveyskeskuksista alue- ja keskussairaaloihin. Peruspalveluministeri Liisa Hyssälä jopa lupaa, että tulevaisuudessa potilaat voivat valita vapaammin, mihin sairaalaan menevät hoitoon.