Mies huiskii kevyttä lumikerrosta ruskean puutalon kiviportailta. "Tämä on Huvikumpu, en minä muuta tästä osaa sanoa", sanoo valtion rautateiden palveluksessa oleva Matti. Yhdeksän porrasaskelman päässä on Matin työsuhdeasunto. "Olen tässä vuokralla kolmen muun kanssa", mies tuumaa, ei päästä sisälle, mutta kertoo että kamareita piisaa kolme ja tietenkin keittiö.
Katsotaanko piharakennuksia? Neljä lumen verhoamaa puuvanhusta töröttää talvikohmeessaan. Äkillinen vajan oven avaaminen nostattaa pienen pölypilven, laudoituksessa lepattaa suikale hämähäkin seittiä. Avautuu näkymä lautaa, polkupyörää ja hetekaa. "En alkaisi lumitöille tuolla", Matti sanoo ja osoittaa nurkassa lepäävää kaksisarvista lumikolaa.
Pihan portilta avautuu näkymä Kauppurienkadulle. Nurkkasilmällä voi tavoittaa Kulmatalon keltaisen katseen, että kauanko, Kaksoisvahtitupa, kuvittelet pysyväsi pystyssä.
Vihreä ratainsinöörien konttoritalo puksutti Kilpualta junakiskoja pitkin Ouluun vuonna 1929. Talossa asutaan yhä. Radan puolelle rakennettu valkoinen aita kätkee sisäänsä pikkuruisen pihan.
Naapurin graffitein koristeltuun ex-väestösuojaan voisi kipaista vaikka kuntoaan kohentamaan: Pakkahuoneenkadun päädystä kolmen porrasaskelman nousu ja siitä sisään. Jätetään kuntoilu sikseen ja siirrytään seuraavaan kohteeseen.
Kummituksia
Postiluukusta pilkahtaa metallinen kohoteksti: kirjeitä ja sanomia. Käytävän seinissä uiskentelevat julisteet virtaavat taiteen pesään. Punatiilisestä klassismia edustavasta toimistorakennuksesta löytää Oulun läänin taidetoimikunnan ytimen. Taiteilijat pitävät ratakiskoista ja punatiilestä.
"Kuuluu töpöttäviä askelia, kun se hiippailee. Jotkut kuulemma pelkäävät sitä", sanoo taidetoimikunnan osastosihteeri Jaana Pirinen. Kahdeksaa huonetta hiissaa menemään kummitus. Pirinen arvelee, että se taisi paeta, kun Oulun Työväen näyttämön vanhat tilat liiskattiin maahan.
"Se on viskellyt yhtä taulua. Yksi kaasutuoli aina ovelasti nousee ylös ja vaihtaa asentoa, vaikkei siinä kukaan istu."
On siinä kolme metriä korkeissa huoneissa avaruutta kummitella!
Kil kal messinki kolkuttaa arkkitehtitoimiston oven auki. Arkkitehti Tuomo Karvoselle rautatienvarsi edustaa arkkitehtuuriltaan arvokasta rakennushistoriaa. "Tästä kulmasta katsottuna tämä on eriskummallinen ja ainutlaatuinen alue: ihmiset ja junat vaihtuvat. Veikeää!", Karvonen tuumaa ja vilkaisee ikkunaan.
Toisesta ikkunasta tavoittaa siivun vara-asemaksi rakennettua Kivikukkoa. "Kumpu on eri vuodenaikoina erilaisten ihmisten tarkastelun alla. Viikoittain pikkupojat käyvät istuksimassa Kivikukon päällä ja ihmettelevät maailmaa", Karvonen tietää.
Iltasella kummun kivet jymisevät basson ääniä, kun rokkipojat pitävät sotatilan varalle rakennetussa asemapyöriössä bänditreenejä. Sen verran kauan kukko on paikallaan seissyt, ettei monikaan taida muistaa aikaa ennen kumpua.
"On tutkittua, että vanhan rakennushistorian katoaminen aiheuttaa ihmisessä juurettomuutta", Karvonen hellii ajatusta Kivikukon säilymiselle.
Talon henkeä
Asemaravintolana tunnetussa talossa ei haise tupakka ja kahvi. Nyt haisee käsityö. Myös ohjauskeskuksena toiminut noin 300 neliön tila sai uutta ilmettä, kun lattioihin tilattiin roppakaupalla mattoa. Yhdeksän avohyllykköä seisovat ryhdikkäinä: on huovutettua myssyä, tossua, korua ja nukkea.
"Talossa on henkeä. Tämä on vanha rakennus, jossa täydellisesti kohtaavat pitkän historian tuoma levollisuus ja uusi käsityö", sanoo myyjä Heli Meriläinen.