Suomessa on lääkäreitä enemmän kuin koskaan. Silti heistä on alueittain huutava pula. Epäsuhta koskee myös erikoislääkäreitä. Heitäkään ei ole siellä, missä tarve on suurin.
Jo nyt geriatriaan, psykiatriaan, fysiatriaan ja radiologiaan erikoistuneita lääkäreitä on liian vähän. Lääkäriopiskelijoille tehdyn kyselyn (Kaleva 22.2.) mukaan kiinnostus näitä erikoistumisaloja kohtaan on pientä. Tilanne kärjistyy lähivuosina, ellei asialle tehdä mitään.
Lääkäripulaa on jo jonkin aikaa yritetty poistaa lisäämällä koulutettavien määrää. Tilanne on jossain määrin helpottunut.
Lähimmän kymmenen vuoden aikana ainakin 5 000 lääkäriä jää eläkkeelle. Lääkäriksi valmistuvien määrän lisääntymisen, yhdessä laillistettavien ulkomaalaislääkäreiden kanssa, pitäisi riittää paikkaamaan eläkkeelle lähtevien jättämä aukko.
Erikoislääkäreiden tilanne on toinen. Siihen ei ole näköpiirissä helpotusta, ellei koulutusta ohjata vähemmän kiinnostusta herättäville aloille. Ilman erityistoimenpiteitä pula ei poistu. Tällä hetkellä lääkäriksi valmistunut voi itse valita erikoistumisalansa.
Erikoislääkärikoulutuksesta vastaavassa sosiaali- ja terveysministeriössä aiotaan määritellä, paljonko erikoislääkäreitä milläkin alalla tarvitaan vastaisuudessa. Laskutoimituksen ei pitäisi olla ylivoimainen, kun tiedetään nykytilanne, eläkkeelle jäävien määrä sekä sekin, minkä verran erikoislääkärit hakeutuvat yleensä muualle kuin julkisen terveydenhuollon tehtäviin.
Ministeriössä on mietinnässä erikoistumispaikkojen kiintiöinti. Tällä estettäisiin ylikouluttaminen niille erikoistumisaloille, joihin halukkaita riittää. Toisaalta pantaisiin painetta hakeutua vähemmän kiinnostusta herättäville aloille.
Erikoislääkäreiden ylikouluttaminen on järjetöntä. Ensinnäkin koulutus tulee yhteiskunnalle tavattoman kalliiksi. Rahaa ei ole varaa haaskata etenkään tällaisena aikana, jolloin joka euroa joudutaan venyttämään. Toiseksi liiallinen tiettyyn erityisalaan valmistuneiden määrä lisää painetta tarjota sellaisia hoitoja, jotka eivät potilaan kannalta aina ole välttämättömiä.
Tästä on kuvaava esimerkki viime päivinä julkisuudessa käyty keskustelu eri leikkausten hyödyllisyydestä. Luu- ja tukielinsairauksiin erikoistunut ortopedia on yksi aloista, jolle on koulutettu liikaa suhteessa muihin.
Väestön vanheneminen lisää erityisesti iän mukanaan tuomien vaivojen tuntemuksen tarvetta. Iäkkäiden ihmisten hoitoon erikoistuneen geriatrian ja fyysisen toimintakyvyn kohentamiseen tähtäävän fysiatrian kysyntä kasvaa. Tämä ei kuitenkaan näy kiinnostuksen lisääntymisenä erikoistua näille aloille.
Terveydenhuollon koulutettavien määrä heittelee suhdanteiden mukaan. Sama tauti vaivaa monia muita koulutusaloja. Kysynnän lisääntymiseen vastataan usein liian myöhään.
Koulutuksen epätasapainon ymmärtää vaikeasti ennustettavilla teollisuuden aloilla, mutta terveydenhuolto ei kuulu tällaiseen joukkoon.
Pääkirjoitus