Suomen keskusta joutuu lohduttautumaan piinaviikolla sillä, että kaikki julkisuus on hyvää julkisuutta, ainakin periaatteessa.
Puheenjohtaja Mari Kiviniemi takasi kestojulkisuuden marssimalla sunnuntaina Ylen uutisstudioon kertomaan, että kuppi oli mennyt nurin.
Kiviniemi tuntee oikeutettua pettymystä siitä, että samat miehet (Paavo Väyrynen ja Mauri Pekkarinen) haastoivat hänet uudelleen vain kaksi vuotta sen jälkeen kun olivat hävinneet hänelle puheenjohtajavaalissa.
Kiviniemi saa kyllä myös katsoa peiliin. Ote alkoi hervota jo silloin kun hän ei tukkinut Väyrysen tietä presidenttiehdokkaaksi lähtemällä itse ehdolle. Lyömällä silloin nyrkkiä pöytään Kiviniemi olisi näyttänyt puolueessa kaapin paikan.
Vaikka keskusta kärsi eduskuntavaaleissa historiallisen tappion, sitä ei voi panna kokonaan Kiviniemen tai edes koko puoluejohdon piikkiin.
Keskiviikkoiltana ei tiennytkään, itkeäkö vaiko nauraa, kun Ylen A-studiossa Väyrynen ja Pekkarinen, keskustan vuosikymmenten kestokasvot, sysivät vastuuta puolueen alennustilasta puoluejohdolle. Kyllä hekin, ja nimenomaan he, saavat katsoa peiliin.
Jos puolue haluaa uudistua ja vetää raksit menneen päälle, ratkaisu johtajaongelmaan tuskin löytyy senioriosastolta. Jos puolue taas haluaa katsoa peräpeiliin, asia on päinvastoin.
Väyrynen on aina Väyrynen, mutta Pekkarisen leikkiin lähtöä sietää miettiä.
Hävittyään Kiviniemelle hän onnitteli tätä reilusti ja näytti päässeen tappionsa yli.
Kun Väyrynen ilmoittautui, lähtikö Pekkarinen hajottamaan tämän kannatusta ja näin varmistamaan Kiviniemen uudelleenvalintaa vai yrittämään itse tosissaan? Tulikohan Pekkariselle Kiviniemen ilmoituksen jälkeen olo, että ”oho, en minä tätä tarkoittanut”?
Kiviniemen lähdön ajoitus on puolueen kannalta huono. Ihmeukko tai -akka on se tuleva johtaja, joka ehtii kääntää puolueen huteran kannatuksen nousuun lokakuun kunnallisvaaleihin mennessä. Huomio vääntyy väkisinkin asioiden sijasta henkilöihin.
Kurimuksen keskellä keskustan on lisäksi hankala hyödyntää parhaassa mahdollisessa paikassa eli kuntavaalikampanjassa täysimääräisesti hallituksen kuntauudistushanketta.
Tapaus Kiviniemessä on perusteita ajatukselle, että mies- ja maalaisvaltainen keskusta hylkäsi hänet. Väyrysen ja Pekkarisen lisäksi tuen sanoja ei juuri tihkunut esimerkiksi vaikutusvaltaisilta piiripuheenjohtajilta. Puoluesihteeri Timo Laaninen oli harvinainen poikkeus. Puoluesihteerin tuki puheenjohtajalle ei ole keskustassa automaattista; muistetaanpa vain Jarmo Korhosen aikaa.
Kiviniemen äkkilähdön jälkeen on taas kuultu, että hän olisi kokenut saman kohtalon kuin keskustan ensimmäinen naispuheenjohtaja Anneli Jäätteenmäki kesällä 2003.
Rinnastus ontuu. Molemmat tulivat kyllä hylätyiksi, mutta aivan eri syistä.
Kiviniemi kaatui puolueen sisäisen valtataistelun, Jäätteenmäki oman toimintansa takia.
Keskustassa on jupistu vuosia, ettei Jäätteenmäki olisi tehnyt mitään väärää ja että hänet jätettiin raukkamaisesti yksin Irakgatessa. Sormi on osoittanut etenkin keskustan miehiin.
Tällaiset puheet ovat täyttä puppua. Hylkäämisessä ei ollut kysymys vain keskustan miehistä vaan myös keskustan naisista. He kaikki hylkäsivät Jäätteenmäen, koska hän ansaitsikin tulla hylätyksi tekojensa vuoksi.
Jäätteenmäki vehkeili salassa ja täysin moraalittomasti presidentin neuvonantajan Martti Mannisen kanssa ja vielä asialla, jossa ei ollut perää. Kun haastattelin presidentti Tarja Halosta helmikuussa, jupakka korvensi häntä silmin nähden vieläkin.
Poliitikko Jäätteenmäki selviytyi tuomiotta, mutta virkamies Manninen ei.
Helsingin käräjäoikeus sanoi asiasta mm. näin: ”Käräjäoikeus pitää Mannisen kertomusta syytteen teonkuvauksen aikaisista tapahtumista 28.1.–24.3.2003 luotettavampana kuin Jäätteenmäen kertomusta.”
Tuomiosta ei valitettu ja se on siis lainvoimainen.