Pitkästä aikaa Oulussa on esillä näyttely, joka elähdyttää, inspiroi ja ihastuttaa täysin vilpittömästi ja heti ensi silmäyksellä. Jo se, ettei aidon taiteellisen kokemuksen tavoittamiseen tarvita sen erityisempää hyvää tahtoa, on pieni voitto paikallisen annin valtavirrassa.
Juha Meurosen maalaukset kertovat puoliabstraktilla kuvakielellään Lapin erämaan tunnelmista, mutta viitteellisyydestään huolimatta töiden synnyttämät maisemalliset mielikuvat ovat hyvin voimallisia. Muutamissa teoksissa rinnastukset luontoon ovat miltei liian ilmeisiä - jos nyt jotain vikaakin näyttelyssä täytyy nähdä.
Meurosen erityinen mielenkiinto kohdistuu lumen tulon ja lähdön aikoihin, kesän ja talven taitteisiin.
Teosten luoman tunnelman oleellinen ja erottamaton osa ovat taiteilijan käyttämät tekniikat, jotka limittyvät kauniisti osaksi kokonaisuutta, vailla itsetarkoitusta. Työt on maalattu kovalevylle paksusti ja monessa kerroksessa. Pintaa raapimalla ja kaivertamalla on luotu elävää, dynaamista viivastoa, jota silmä kiertää ahnaasti.
Jokainen Lapissa retkeillyt tietää, että liikettä ei tunturimaisemasta puutu: on puroja, tuiskua ja tuulta. Teosten väriskaala on kuitenkin hillitty ja luonnollinen muodostaen tarpeellisen vastavoiman raaputuksen ja viivaston synnyttämälle liikkeelle.
Myös näyttelyn ripustus on poikkeuksellisen komea. Jykevät, neliömäiset, kehyksettömät, ja jo itsessään hyvin veistokselliset teokset on aseteltu pelkistetyn yksinkertaisesti ja selkeästi.
Vaikka Meurosen teoksissa voi nähdä 1960-luvulla syntyneen informalismin piirteitä tai halutessaan vaikka sukulaisuutta Reidar Särestöniemen taiteeseen, ei taiteen arvo ole nyt eikä muulloinkaan missään sen tapaisessa - teennäisessä teorioinnissa.
Merkittävää on teosten vilpitön ja elinvoimainen kauneus, katsojan lumoaminen taiteen vietäväksi.