Aljaksandr Lukashenkan johdolla Valko-Venäjä jatkaa määrätietoisesti suuntaan, joka vie maan yhä kauemmas muun Euroopan yhteydestä.
Helsingistä on maantieteellisesti lyhyempi matka Valko-Venäjän rajalle kuin Ouluun. Valtio on lähellä, mutta henkisesti se on erittäin kaukana. Sulkeutuminen ulkomaailmalta on kantanut satoa.
Toisenlaisella politiikalla Valko-Venäjä olisi hyvinkin voinut olla pyrkimässä Euroopan unionin yhteyteen samalla tavoin kuin sen rajanaapurit Puola, Latvia ja Liettua. Lähtökohdat eivät olleet mitenkään huonot. Valko-Venäjä oli aikanaan Neuvostoliiton kehittyneimpiä alueita; pääkaupunkia Minskiä pidettiin eräänlaisena neuvostoajan mallikaupunkina.
Mutta näistä lähtökohdista maa ei ole päässyt yhtään mihinkään. Päinvastoin se jatkaa elämäänsä eräänlaisena mini-Neuvostoliittona, jossa lähes kaikki on toisin kuin muualla Euroopassa. Täydestä diktatuurista ei ehkä voi puhua, mutta kansalaisvapauksien tukahduttamisessa ja vallan keskittämisessä Valko-Venäjä on tällä hetkellä eurooppalaisittain omaa luokkaansa.
Sunnuntain parlamenttivaalien yhteydessä kansanäänestyksessä presidentti Aljaksandr Lukashenka haki kansalta lupaa muuttaa perustuslakia siten, että kahden kauden rajoitus poistettaisiin. Se avaisi hänelle mahdollisuuden olla Valko-Venäjän johdossa vielä vuosikausia, ellei vuosikymmeniä. Presidentti on vasta noin 50-vuotias.
Tällainen lupa kansalta tulikin, virallisten lukujen mukaan noin 77 prosentin enemmistöllä. Pulma on vain siinä, että virallinen lukema on lievästi sanoen epäilyttävä. Esimerkiksi BBC pystyi näyttämään kuvia, joissa äänestyslomakkeissa oli jo valmiiksi ruksi Lukashenkan vaihtoehdon kohdalla. Ulkomaiset tarkkailijat pitivät vaaleja vilpillisinä.
Vaalit toki järjestettiin, ja oppositiokin oli niissä mukana, mutta demokratian kanssa koko näytelmällä ei ole mitään tekemistä. Lopputulos oli jo etukäteen selvä, eikä Lukashenka ota ulkopuolista arvostelua kuuleviin korviinsa. Maa on jo nyt niin eristäytynyt lännestä, ettei suhteissa ole enää enempää huononnettavaa.
Sisäistä arvostelua taas ei kovin paljon kuule, ei ainakaan julkisesti. Vapaa tiedonvälitys on lähes nujerrettu ja oppositio alistettu, ja näkyvän kritiikin esittäminen voi olla kirjaimellisesti hengenvaarallista. Moni Lukashenkan vastustaja on kadonnut oudosti.
Valko-Venäjällä ei koskaan ole ollut erityistä kansallista identiteettiä, toisin kuin vaikka Ukrainalla. Se itsenäistyi puolittain vahingossa Neuvostoliiton hajotessa. Demokratialla oli 1990-luvun alussa lyhyt mahdollisuus, mutta valtaan noussut Lukashenka tukahdutti sen tien - ja on muistettava, että presidentillä on myös aitoa kannatusta kansalaisten joukossa. Kaikki tuki ei ole manipuloitua.
Lukashenka on tehnyt epämääräisiä välipuheita valtio- ja valuuttaliitosta Venäjän kanssa, mutta ne eivät ole johtaneet käytäntöön. Venäjä on ainoa maa, jolla voisi olla jotain vaikutusvaltaa Minskin suuntaan, mutta se on ollut huomattavan haluton tekemään mitään Valko-Venäjän demokratian edistämiseksi.
Itse asiassa Vladimir Putinille voi jopa sopia, että sen länsinaapurissa on maa, jonka demokratia on vielä selvästi huonommassa jamassa kuin Venäjällä. Se voi epäsuorasti vähentää Venäjään suunnattua kritiikkiä. Nyt vaara on siinä, että Lukashenkan järjestämä kansanäänestys perustuslain muuttamisesta voisi Moskovankin silmissä näyttää toimivalta keinolta saada valtuutus Putinin kolmannelle kaudelle.