Kuntauudistus on Matti Vanhasen hallituksen vaikein hanke. Maakuntien liittojen uudistuksesta antamat vastaukset kertaavat repaleisen kuntakentän näkymiä. Monessa lausunnossa lisäturvaa haetaan valtiolta, jolla sitä on tarjota niukkenevasti.
Totinen työhön paneutuminen näkyy lausunnoissa, joita maakuntien liitot ovat antaneet sisäministeriölle kunta- ja palvelurakenneuudistuksesta. Paras-hankkeeksi nimetty uudistus on tavoitteiltaan merkittävin ja kunnianhimoisin kuntakentän muutos Suomen historiassa, ja on helppo nähdä miksi.
Kuntaliiton tuore yhteenveto kuntien viime vuoden tilinpäätöksistä on murheellista luettavaa. Joka kolmannen kunnan vuosikate jää miinukselle. Velkaantuminen kasvoi. Kaikkiaan 187 kunnassa on kattamatonta alijäämää, joka nousi yhteensä ennätykselliseen puoleen miljardiin euroon.
Tällä tiellä ei voi jatkaa pitkään. Uudistusta tarvitaan. Sen totesi kuntaministeri Hannes Manninenkin tilinpäätöstiedoista antamassaan lausunnossa. Oikeastaan pahin on vielä edessä. Monilta Suomen kunnilta loppuvat rahat lähivuosina, kun eläkeläisten määrä kasvaa ja veronmaksajien suhteellinen osuus pienenee.
Peruskuntamalli sai maakuntien lausunnoissa eniten kannatusta. Pakkoliitoksille ei löydy ymmärrystä, vaikka kuntien etujärjestö, Kuntaliitto, sitäkin mahdollisuutta viime kesänä piti mahdollisena viimeisenä keinona. Vireillä olevia kuntaliitoksia tuetaan, ja uusia yhdistymisneuvotteluja toivotaan. Se on myönteistä lausunnoissa.
Monissa lausunnoissa odotetaan kuitenkin heikoille alueille ja köyhille kunnille lisäturvaa valtiolta. Siihen on tulevaisuudessa mahdollisuuksia niukkenevasti, onpa hallituksen väri mikä tahansa.
Juhannukseen mennessä hankkeesta päätöksiä tekevä hallituskin välttelee varmasti pakkoliitosten käyttöä viimeiseen saakka. Hallituksen on kuitenkin päätettävä, mikä sen esittämästä kolmesta mallista valitaan ohjenuoraksi. Vai kaivetaanko esiin neljäs malli, jota ministeri Manninen väläytti nettikolumnissaan.
Kirjoituksensa sävyn perusteella Manninen vaikuttaa seinää vasten ajautuneelta poliitikolta, jolta oman puolueen väki vetää tukeaan pois. Siksikin hänen on mietittävä uusia vaihtoehtoja. Kovin kirjavaa järjestelmää ei tarvita. Se johtaisi vain nykyistäkin kitkerämpiin kiistoihin oikeudenmukaisuudesta.
Kaikki vakavasti kuntien näkymiä pohtineet myöntävät, että 431 kuntaa on vähäväkiseen Suomeen aivan liian paljon. Sen tietävät myös kuntien palkatut ja luottamustoimiset johtajat, joista monet jarruttavat kuntien yhdistämistä sen kuin ehtivät. He eivät kuitenkaan jostain syystä halua kertoa kunnan asukkaille suoraan, miten kunnallisille palveluille käy, jos voimavaroja ei yhdistetä.
Valinta jouduttaneen tekemään sen perusteella, haluammeko kunnallisten palvelujen heikentyvän paljon vai vähän. Ilman kuntaliitoksia ja muita yhteisiä palvelujen tuotantojärjestelyjä ne heikkenevät paljon. Joitakin kuntia uhkaa selvitystila.
Yhdeksän miljoonan asukkaan Ruotsi pärjää puolta pienemmällä kuntamäärällä kuin Suomi. Ruotsissa tehtiin suuri kuntauudistus 1947-1977. Tanskassa kuntia on yhdistetty viime vuosina radikaalisti. Suomessakin on valmiuksia muutokseen, mutta maakuntien lausuntojen perusteella ei likikään tarpeeksi.