Ohjaaja Heta Haanperän ja työryhmän peräänantamattomuus palkittiin perjantai-iltana runsaskätisesti.
Haanperä oli talven aikana innostanut suuren joukon nuoria tekemään raakaa työtä ja uskomaan siinä määrin itseensä, että West Side Storyn kaltainen suurmusikaali nousi inspiroituneesti jaloilleen ja potkaisi epäilijöitä persuksille.
Tämä ylöspano harrastaja- ja puoliammattilaisvoimin ei ole vain hengen voitto, sillä saavutukseen on tarvittu nimenomaan ainesta.
Alan ammattilaisetkin kajoavat West Side Storyyn vasta, kun tietävät että rahaa riittää kunnon solisteihin ja että orkesteri osaa. Kulttuuritoimistoissa kannattaisikin nyt panna iso ruksi seinään muistuttamaan ikuisesti, että pohja on laaja, kunhan sen kaivaa esille.
Alkuperäisteokseen on oululaisversiossa tehty enemmän pikku sovituksia kuin laki sallii. Vaan yhtä kaikki, "tää on meidän juttu" -henkisessä esityksessä katsoja kyllä viihtyy, jos mieli on avoin.
Puvustus korostaa New Yorkin mustavalkoista vastakkainasettelua, kellohameet muun muassa antavat vinkin alkuperäisestä 50-luvusta. Lavastus luo näyttämölle rapautuvaa ja rappeutuvaa suurkaupungin katumiljöötä, jota tarpeen mukaan pehmennetään kankailla.
Vauhtia, kohellusta, vaarallisia tilanteita seuraa hengästyttävässä tahdissa. Puhe ja laulu hoidetaan lievällä Oulun murteella tai englanniksi. Sekin tavallaan sopii juoneen, joka kertoo valkoisista amerikkalaisista nuorista ja puertoricolaisista maahanmuuttajista.
Tunnesyvyyden kannalta on olennaista, että traaginen rakkaustarina saa rauhassa koskettaa. Ensi-iltamiehityksen Antti Annola (Tony) ja Susanna Tuhkala (Maria) ovat onneksi lähes ihanteellinen lemmenpari, myös musiikillisesti. Harmoninen ja herkkä iIluusio ensirakkaudesta säilyy, vaikka ympärillä riehutaan.
Monia muitakin mieleen jääviä henkilöhahmoja galleriaan mahtuu, kuten kokonaisvaltaisen sulavasti esiintynyt Heta Keskinarkaus (Anita), väkevähahmoinen Petri Knuuttila (Riff), huvittavan raivoisa Tuomas Ansamaa (Action) ja pikkuvikkelä Raoul Mahjneh (Anybodys).
Mutta, kuten sanottu, pohjimmiltaan tämä on kaikkien esiintyjien yhteinen onnistuminen. Ilman kovaa jengiä kukaan ei olisi mitään.
West Side Storyn voi tietysti kokea lähestyvän omaa aikaamme, etenkin kun ohjaaja mielellään - tai käytännön pakosta - vetää henkilöhahmoja ylioppilasteatterimaisesti äärimäisyyksiin. Alussa suoraan sanoen mietitytti, jaksaako moinen kohellus kantaa kahta tuntia.
Matkalla teatteriin ei myöskään voinut olla panematta merkille yhtymäkohtia ympäröivään perjantai-illan todellisuuteen, kaikkien oululaisten hyvin tuntemaan All Sides Storyyn, johon musikaalin esiintyjät olisivat sulahtaneet sekaan kuin muikku kaupungin vaakunaan.
Etnisen vierauden kokemuksia, ymmärtämätön ja alistava virkavalta, hyväksytyksi tulemisen tarvetta, yleistä oman nuoren minuuden etsintää, väkivallan itsetuhoista olemusta, myös häivähdys toivoa.
Heta Haanperä sortuu sosiaaliseen luennointiin vasta lopussa, kun hän panee esiintyjät selväsanaisesti kysymään yleisöltä, mikä on rakkauden vastakohta?
Vastausta ei ole syytä paljastaa, mutta se ei ole viha, vaan paljon tavanomaisempi käyttäytymismuoto, joka Oulussakin todellistuu teatterin kupeella viikonloppuisin.
Kari Veisterän johtaman musikaaliorkesterin aktiivinen svengi kesti ilman mainittavia nikotteluja.
Veisterä harrasti ns. suuria linjoja ja antoi kompin kuljettaa, mikä varmaankin oli viisasta näissä olosuhteissa. Täydellisessä suorituksessa orkesterista kuuluisi enemmän sävyjä ja yksityiskohtia.
Petri Kauppisen koreografiat lennättivät tapahtumia estottomasti ja jarruttelematta, viis siitä vaikka suurin osa tanssijoista on amatöörejä.
Hienointa tanssin ja musiikin yhteistoimintaa koettiin, kun kaikki esiintyjät eivät olleet yhtä aikaa lavalla.