Suomi sai yleisurheilun MM-kisoissa Berliinissä sen mitalisaaliin, minkä ansaitsikin. Jos ei maailman huippuja ole, niin ei heitä ole. Perinteinen keihäsmitalikin jäi väliin, kiitos Tero Pitkämäen sairastelun ja muiden heittäjien alisuorittamisen.
Norjan Andreas Thorkildsen takasi sen, ettei jossitteluille jäänyt sijaa. Keihäskulta ei olisi kenellekään suomalaiselle ollut Berliinissä otettavissa edes hyvänä päivänä. Hopeakin olisi tehnyt tiukkaa, pronssiin oli täysi mahdollisuus. Mutta kuten usein ennenkin, ratkaisevalla hetkellä venyy parhaimpaansa joku muu kuin suomalainen urheilija.
Nyt Suomen joukkue palasi 2000-luvulla toisen kerran yleisurheilun MM-kisoista ilman yhtään mitalia ja pistesaaliskin oli kehnompi kuin koskaan. Yhtä lailla romahti Ruotsi: tämän kokoisten maiden menestys tällaisissa kisoissa on aina yhdestä-kahdesta onnistujasta kiinni. Alkaa näyttää siltä, että pääsääntöisesti sellaisia ei Suomen yleisurheilusta löydy.
Vanha onnistumisten ja urheilusankarien perinne saattaa tässä olla jopa rasite. Urheilijoiden niskaan kasataan paineita ja odotuksia, jotka ovat epärealistisia nykymaailmassa. Se aiheuttaa ylimääräistä jännitystä ja kireyttä, ja siinä on peiliin katsomisen paikka myös urheilujohdolla.
Miten saa onnistumisen pakon tilalle onnistumisen ilon? Siinä on oleellinen kysymys suomalaiselle huippu-urheilulle ja laajemmin koko urheilukulttuurille.
Moni muu maa näyttää tämän reseptin löytäneen. Berliinissä menestyneistä moni näytti aidosti persoonilta eikä ilmeettömäksi roboteiksi treenatuilta koneilta. Lopulta nämä kisat muistetaan vain yhdestä nimestä, jonka tekemisissä ja olemuksessa urheilun magia kiteytyi: Usain Bolt.