Ei ole ihme, että M. A. Nummisen lähes koko tuotanto oli 1960-luvulla esityskiellossa Yleisradiossa. Hän edusti kaikkea, mitä sen aikaisessa yhteiskunnassa piti varoa ja paheksua.
Mauri Antero oli opiskellut filosofiaa, kieliä ja kirjallisuutta, mutta jättänyt opiskelut kesken. Hänen olisi pitänyt olla sivistynyt, mutta hän rienasi kaikkea mahdollista, käsitteli lauluissaan epäsopivia asioita ja pilkkasi vieläpä kulttuuria esittämällä karmeasti kiekuen omien laulujensa lisäksi muun muassa liediä, rokkia ja jazzia.
Tämä johti siihen, että Nummisen levyt julistettiin ilmestyessään saman tien soittokieltoon. Osa kielloista oli sen aikaisen arvomaailman kannalta ymmärrettävää, ja jotkut laulut saisivat olla soittokiellossa vielä tänäkin päivänä.
Mutta joutui Numminen myös kohtuuttoman sensuroinnin kohteeksi. Esimerkiksi laulu Naiseni kanssa eduskuntatalon puistossa laitettiin soittoboikottiin eduskunnan vastaisena ja alkoholimyönteisenä, mikä on käsittämätöntä jopa 1960-luvun kriteereillä.
Kunnolla ärsyttänyt
Rienaavina aikanaan pidettyjä lauluja voi nyt pitää kantaaottavina ja herättävinä. Filosofisiin teksteihin tehdyt sävellykset pyrkivät kaiketi jo vakavampaan ilmaisuun eikä lapsille tehty musiikki olisi toiminut, jos lapset eivät olisi kokeneet sitä aidoksi.
Toisaalta Numminen sanoi Oulaisten musiikkiviikoilla pidetyn konsertin yhteydessä tiistaina, että uran tähtihetkiä ovat olleet, kun on onnistunut oikein kunnolla ärsyttämään. Kuten silloin, kun Jyväskylän Kesässä tultiin kuulustelemaan kahden poliisiauton voimin. Putkaan ei sentään viety, vaikka se vasta olisi jotakin ollut.
Nummisen uraa voi arvioida myös kriittisesti. Hänen tuotantonsa johtoajatus ei alkujaan ollut tehdä taidetta, vaan ärsyttää mahdollisimman paljon.
Ja siihen tarkoitukseen on sitten käytetty kaikkea, mitä on keksitty. Kuten anatomian ja lakikirjan suorasanaisten tekstien säveltämistä ja ärsyttävää laulutyyliä.
Nummisen ura on paradoksi. Kaikkia ärsyttämään pyrkineestä ja kyenneestä nuoresta miehestä on ikääntyessään tullut salonkikelpoinen viihdyttäjä. Tätä hän ei pane pahakseen, sillä hän selvästi viihtyy lavalla. Puhetta on lähes yhtä paljon kuin musiikkia, ja se on hyvä, sillä laulujen taustaa valottavat tarinat valottavat samalla pikantilla tavalla suomalaisen yhteiskunnan lähihistoriaa.
Ei jaksa enää kiekua
M. A:n taiteen tasoa nostaa se, että hän on saanut tuekseen hyviä yhteistyökumppaneita - säveltäjiä, soittajia ja tekstittäjiä.
Oulaisissa pianon ääressä istui vanha kumppani Pedro Hietanen, joka oli hyvässä vedossa. Hän väänsi lähes kaiken enemmän tai vähemmän bluesiksi, jopa jenkan ja Schubertin.
Numminen oli ottanut illan ohjelmistoon myös Yleisradion sallimaa musiikkia, muun muassa Wittgensteinin teksteihin tehtyjä lauluja. Niitä ei aikanaan kuulemma ymmärtänyt kukaan, tuskin nytkään, mutta nykyisin niillä on jonkinmoista suosiota filosofien piireissä.
M. A:n ääni ei enää soi senkään vertaa kuin neljäkymmentä vuotta sitten. Eikä hän enää jaksa kiekua samalla tavalla kuin nuorempana. Yleisö sai vain muutaman näytteen sortuvasta äänestä. Helpotus sille, jota tuo tehokeino ärsyttää.
ja Pedro Hietanen esiintyivät
Oulaisten musiikkiviikoilla 18.11.