Suomalaisten kotien esinekulttuuria kohtasi sodan jälkeisinä vuosikymmeninä muutos: taideteollisuuden suunnittelijat loivat tuotteita kaupungistuvan kansan tarpeisiin. Suurten ikäluokkien parveillessa joka puolella kohoileviin lähiöihin syntyivät laajat markkinat.
Muutosta väitöksessään tutkinut Tiina Huokuna luonnehtii tapahtunutta "kotien vallankumoukseksi". Huokuna näkee tärkeimpinä niminä Arabian ja Marimekon. Kolmanneksi tekijäksi hän nostaa kodeille uuden materiaalin, muovin.
Samaan aikaan muutos oli myös visuaalinen, Huokuna huomauttaa. Etenkin 1960-luvulta alkaen hillityt värit saivat väistyä esimerkiksi leimuavien oranssin, vihreän ja keltaisen tieltä. Myös muodot olivat muuta kuin mihin oli totuttu. Esimerkiksi Kaj Franckin Kilta-sarja aiheutti ristiriitaisen vastaanoton jopa Arabian sisälläkin. Kilta tunnetaan kodeissa tänään nimellä Teema.
Kotimainen korkea taideteollinen osaaminen tuli kodin arkiesineisiin tavallaan tahtomatta. Tuonti ulkomailta oli taloudellisen tilanteen takia hyvin harkittua, mikä takasi kotimaiselle tuotannolle etulyöntiaseman: mikäli jonkin tuotteen valmistaminen täällä vain oli mahdollista, näin tehtiin.
Niinpä arjen askareisiin syntyi käyttöominaisuuksiltaan ja toimivuudeltaan tarkkaan mietittyjä tavaroita, joiden esteettinen arvo oli myös korkea. Hyvä esimerkki tästä on Sarpanevan-pata, Timo Sarpanevan 1960 Rosenlewille suunnittelema, jonka saattoi asettaa osaksi kattausta.
Paluu juurille loi nostalgia- ja retrobuumit
Kotien vallankumouksen tehnyt sukupolvi alkoi 1990-luvun lopulla havitella takaisin vanhan esinekulttuurin piiriin. Voidaan jopa sanoa syntyneen jonkinlaisen vastavallankumouksen: vanhain tavarain kaupoista ja kirpputoreilta ryhdyttiin hankkimaan omien vanhempien ja isovanhempien arkisia esineitä.
Heidän jälkeläisensä taas ovat käyneet ahnehtimaan lapsuutensa kirkkaita muovilamppuja ja -lautasia sekä rehvakkaita kuoseja. Sama nostalgia ja lapsuuden turvallisuuden tunteen hakeminen määrittävät paljolti näitä heidänkin valintojaan.
Kyse ei vain vanhan haluamisesta, vaan nyt nähdään myös tekijät esineiden takana, tuotteet ymmärretään designiksi. Tätä löytöretkeä tavaroiden taustoihin on tuettu vahvasti mediassa: antiikkia löytyy lehdissä ja tv-kanavilla, tosin ei vielä siinä mitassa kuin Britanniassa ja Ruotsissa.
Ensimmäinen keräilybuumi koettiin Arabian maitokannujen myötä. Tällä hetkellä esimerkiksi Kissa-kannuista saa maksaa satoja euroja. Kannuvillitystä seurasivat kahvikuppimarkkinat. Lopulta myös mauttomaksi tuomittu korskea värilasi on saanut armon keräilijöiden silmissä.
Pari kolme viime vuotta on eletty ns. retrobuumia. Termillä on viitattu juuri 1960- ja 70-luvun luomuksiin. Retrobuumi on paitsi tuonut uustuotantoon monia tuotteita, myös tehnyt esimerkiksi muovisista ruoka-astiastoista metsästyksen kohteita. Samat astiat oli viimeistään 1980-luvulla siirretty hieman häpeillen kesämökin hätävaroiksi tai annettu lasten leikkeihin.
Eri puolilla maata on pelkästään ns. retroon erikoistuneita liikkeitä, joiden valikoimista löytää niin Yki Nummen valaisimia, Eero Aarnion Pastilli-tuoleja kuin crimplenemekkoja tai teryleenipukuja.
Mummon vaasi onkin keräilyharvinaisuus
Viimeisen kymmenen vuoden aikana kiihtynyt. Samalla esineiden hintataso on kohonnut tuntuvasti. Bulkkitavarakupistakin, joita ostettiin osuuskaupasta tusinahintaan, saa maksaa keräilytapahtumassa 20 euroa parilta.
Kauniit arkiset käyttöesineet kuten hellanreunuksia ja hyllyjä ammoin koristaneet maustepurkit ovat kysyttyjä nekin. Tällä hetkellä esimerkiksi nettihuutokaupassa niistä pyydetään jopa 79 euroa kappaleelta.
Sille joka ei ole tietoinen esimerkiksi kirjahyllyn päällä pölyä keräävien värilasimaljakoiden tekijästä saatikka sen keräilyarvosta, saattaa lopsahtaa suu auki. Moni syrjään siirretty lasiesine saattaakin olla keräilyharvinaisuus. Mummon vaasikokoelman perineen ei kannata kuvitella siirtyvänsä koroilla eläjäksi, mutta jotain hemmottelua hän myyntituloilla saa - mikäli malttaa luopua perinnöstään.
Antiikki-keräily-sisustus-taide-myyntimessut 15.-16. syyskuuta Pohjankartanossa Oulussa.