Hän odottaa vapautta tunkkaisessa juhlasalissa istuen. Tulevaisuus tuntuu armahdukselta, kun odottaa hetkeä jona voi nousta tuolista, vetää hikisen hameen tai housunpersauksen irti takamuksesta ja kävellä ulos.
Tuntuu pyörryttävän vapauttavalta jättää taakseen kaikki: samassa luokassa istunut ääliö, joka alkoi ärsyttää jo 12 vuotta sitten ja idioottiopettaja, joka ei ikinä heltynyt antamaan kiitettävää. Hyvästi, vatsaa kääntäneet ruokalistat ja lukujärjestykset!
Mutta se loppuu ennen kuin oli alkanutkaan. Jo matkalla kohti keskiasteen oppilaitoksen tuttua ja turvallista ovea tapahtuu jotain kummallista. Hikisten sormien välissä varjeltu paperinpala alkaa puhua. Se sanoo: Vastuu on sinun. Kokonaan. Toisessa kädessä roikkuva ruusukimppukin alkaa manata. Yritä nyt lukea ensin maisteriksi, niin voit kutsua itseäsi joksikin. Niin humalainen vapaudentunne väistyy ja tilalle hiipii pelko.
Ylioppilas tajuaa olevansa elinkautisvanki. Koulun ulko-ovi on yhtäkkiä portti mahdottomaan.
Ei hän vielä tiedä mihin aikoo, mutta vastaus on keksittävä kymmenen minuutin sisällä, sillä kotona odottaa lauma maireasti hymyileviä sukulaisia, jotka kaikki kysyvät sitä samaa: Mitä nyt? Entä sitten? Jos ylioppilas saisi valita, hän jättäisi kakut ja kahvit väliin ja pakenisi tulevaisuutta pullon pohjalle heti, iltaa odottamatta.
Lakkiaispäivässä on tiettyä dramatiikkaa, mutta liian pateettiseksi ei pidä heittäytyä. Ei kukaan voi tietää 19-vuotiaana mitä haluaa tehdä lopun ikäänsä. Ei kannata hakea suin päin ja mihin sattuu, ei vaikka tuoreita ylioppilaita aiotaan suosia yliopistojen pääsykoevalinnoissa.
Nyt on syytä ottaa järki käteen: Pysähtyä lukion ovelle, vetää ilmaa keuhkoihin ja puhaltaa hitaasti ulos. Mutta jos tämän meditaatioharjoituksen jälkeenkään ei tiedä, mikä on haaveammatti, on syytä ottaa aikalisä. Pitää välivuosi. Silläkin uhalla, että saa niskaansa huolestuneet vanhemmat ja pettyneet opettajat.
Pusertamista, pinnistelyä ja pärjäämistä on jo opeteltu. On aika opetella onnelliseksi tulemista.
Kun juhlat on juhlittu, sulje kodin ovi. Ihmisen pitää kerran eläessään tehdä jotain turhanpäiväistä, sellaista, josta ei ole välitöntä hyötyä. Nyt kannattaa lähteä kielikylpyyn, opetella purjehtimaan, pelastaa merikilpikonnat, muuttaa kommuuniin ja etsiä hanttihommia. On aika leijua, hapuilla ja olla. Elää.
Välivuosi kuluu köyhyydessä, mutta hyvällä onnella se kasvattaa enemmän kuin yksikään koulu- tai yliopistovuosi.
Haahuilu voi olla korvaamaton sijoitus. Eräs vanha opettaja sanoi sen näin: Ei kenestäkään tulee hyvää opettajaa opiskelemalla. Hyväksi opettajaksi tulee vasta kun on vuoden juopotellut. Ja toinen vuosi pitää vielä rietastella.
Edellä mainittua ei tarvitse lukea kuin piru raamattua. Mutta periaate on totta. Ja opettaja -sanan voi korvata insinöörillä, lääkärillä, toimittajalla, näyttelijällä tai virkamiehellä. Ammattilaiseksi kasvaa, kun saa vähän elämänkokemusta.
Viisautta ei voi imeä tenttikirjoista.