Kirjoittaja on Suomen Akatemian pääjohtaja.
Vaihtoehtoisella historiankirjoituksella on pitkät perinteet. Usein puhutaan halveksivasti spekulaatiosta tai kolpakkostrategiasta. Kyseessä on kuitenkin vakavampi asia, sillä monessa historian käännekohdassa on päättäjien ja kansalaisten edessä ollut todellisia vaihtoehtoja, eikä valinnasta johtuvat historialliset seuraukset ole olleet lainkaan itsestään selviä. Sitä paitsi olemassa olleet mahdollisuudet ovat saattaneet vaikuttaa siihen, kuinka toteutunut historia on edennyt.
Kyse ei ole pelkästä spekulaatiosta, vaan vaihtoehtoisella historian kirjoituksella (counterfactual history) on hyvinkin selkeitä menetelmäsääntöjä.
Tätä taustaa vasten voi esimerkiksi pohtia sitä, kuinka Yhdysvaltojen ulkopolitiikka ja maailmanmeno laajemminkin olisivat kehittyneet, jos maan presidentiksi olisi syksyllä valittu äänten enemmistön saanut Albert Gore George W. Bushin sijasta.
Voidaan tietysti pohtia myös sitä, kuinka historia olisi edennyt, jos vuoden 2004 presidentinvaaleissa olisi voittajaksi selvinnyt John Kerry Bushin sijasta. Al Goren tarjoama vaihtoehtoinen historia on kuitenkin mielenkiintoisempi siitäkin syystä, että hän on tällä hetkellä demokraattien toiseksi suosituin ehdokas Hillary Clintonin jälkeen vuoden 2008 presidentinvaaleihin.
George W. Bush valittiin syksyllä 2000 Yhdysvaltojen presidentiksi korkeimman oikeuden äänillä monenlaisten epäselvyyksien ja ilmeisten väärinkäytösten jälkeen. Jos oikeus olisi päättänyt toisin tai jos Yhdysvaltojen vaalijärjestelmä olisi erilainen, niin Al Gore palvelisi nyt toista kautta - tai olisi sitten syksyn 2004 vaaleissa jäänyt yhden kauden presidentiksi.
Jos tämä tapahtumakulku olisi toteutunut, niin olisiko Yhdysvaltojen kansainvälinen asema ja sen harjoittama politiikka toisenlaista kuin Bushin nykyinen linja? Tämä kysymys on vaihtoehtoista historiaa parhaillaan.
On hyvin todennäköistä, että syyskuun 2001 terrori-iskujen jälkeen myös Goren hallinto olisi iskenyt voimallisesti talibanien hallintoa ja al-Qaidaa vastaan Afganistanissa. Iskut aiheuttivat Yhdysvalloissa niin paljon tuhoa ja henkistä kärsimystä, että vastaisku oli väistämätön.
On muistettava, että jo Bill Clintonin hallinto, jossa Gore toimi varapresidenttinä, toteutti vähäisemmistäkin syistä ohjusiskuja Afganistania ja Sudania vastaan. Amerikkalainen sotilaallinen ja tiedustelukoneisto on lisäksi niin vahva, että poliittisilla päättäjillä on vain rajallista toimintavaraa. Kansallinen turvallisuuskoneisto vie presidenttiäkin mukanaan.
Irakin sota on vaikeampi kysymys. Gore olisi tuskin hyökännyt Saddam Husseinia vastaan yhtä innokkaasti ja samalla tavalla kuin Bush teki. Tässä edelleen jatkuvassa sodassa amerikkalaisen uusoikeiston vaikutus on hallituksen sisällä ollut huomattava, kun taas Goren hallinnolle ne olisivat olleet ulkopuolinen oppositio.
Joka tapauksessa Gore ja hänen ulkoministerinsä Richard Holbrooke olisivat valmistelleet voimatoimet - aluksi taloudelliset pakotteet - huolellisemmin liittolaisten kanssa. On myös uskottavissa, että Gore olisi voinut pyrkiä Bushia aktiivisemmin neuvottelemaan rauhasta Israelin ja palestiinalaisten kanssa - toimimaan Clintonin tapaan rauhanrakentajana. Nyt Bushin hallinto on lähes varauksitta tukenut Israelin kovalinjaista politiikkaa.
On jokseenkin varmaa, että Goren vaihtoehdossa eivät transatlanttiset suhteet olisi kärsineet samanlaisia kolhuja, eikä EU:n sisäinen yhtenäisyys joutunut yhtä kovalle koetukselle. Amerikkalaiset demokraatit eivät ole suinkaan aina olleet paremmissa väleissä eurooppalaisten kanssa kuin republikaanit, mutta nyt olisi näin käynyt. Sen sijaan suhteissa Kiinaan ja Venäjään olisi tuskin esiintynyt kovin suuria eroja, sillä myös Bush on toteuttanut näissä suhteissa sangen pragmaattista ja varovaista politiikkaa.
Sen sijaan Goren ulkopolitiikka olisi ollut monenkeskisempää ja siten suosinut enemmän Yhdistyneitä kansakuntia, jonka kanssa Bushin hallinnolla on ollut hyvinkin jännitteiset suhteet. Tosin sekin on nyt joutunut turvautumaan aikaisempaa enemmän YK:hon ja Natoon, sillä sen poliittinen vastenmielisyys muualla maailmassa ja sittenkin rajalliset voimavarat ovat estäneet Irakissa ja Afganistanissa asetettujen tavoitteiden saavuttamisen yksin.
Ainakin yhdessä suhteessa Goren varaan rakentuvassa vaihtoehtoisessa historiassa nykytilanne olisi toisenlainen: ilmastopolitiikassa. Gore on pitkään paneutunut kansainvälisiin ympäristökysymyksiin (hän julkaisi hyvän vastaanoton saaneen teoksen aiheesta jo vuoden 1988 presidentinvaaleja varten).
Nyt hän on aloittanut suoranaisen ristiretken ilmakehän lämpenemistä vastaan ja asettunut tässä suhteessa päinvastaiseen ruutuun kuin Bushin hallinto, jossa moni suhtautuu energiateollisuuden etuja myötäillen skeptisesti ilmastomuutokseen.
Goren johdolla on nyt valmistunut maapallon lämpenemistä konkreettisesti kuvaava filmi Inconvenient Truth (Epämiellyttäviä totuuksia). Se sai lämpimän vastaanoton Cannesin filmijuhlilla ja on tulossa teattereihin myös Suomessa.
Muutenkin voi sanoa, että Goren politiikan arvopohja olisi epäilemättä ollut erilainen kuin Bushin kristilliskonservatiivinen näkökulma. Gore olisi tuskin käyttänyt presidentillistä veto-oikeuttaan kieltääkseen kantasolututkimuksen julkisen rahoituksen kuten Bush äskettäin teki.