Kirjoittaja on Helsingin yliopiston Suomen ja Pohjoismaiden historian professori.
Mitä Suomelle olisi tapahtunut, jos punakapinaa ei olisi keväällä 1918 kukistettu? Näyttäisikö Suomi toisenlaiselta, jos yksi ääni olisi annettu toisin ja Urho Kekkosen sijasta presidentiksi olisi 1956 tullut K.A. Fagerholm. Olisimmeko nyt itäruotsalaisia, joille suomen kieli olisi muisto menneisyydestä, jos Venäjä ei olisikaan ottanut 1809 Suomea? Entä jos ensimmäistä maailmansotaa ei olisi ollut tai jos Venäjällä maltillinen uudistuslinja olisi voittanut? Olisiko Suomella ollut halua ja mahdollisuutta itsenäistyä?
Ryhmä historioitsijoita on pohtinut tämäntapaisia kysymyksiä uudehkossa kirjassaan. Pohdinnoista aukeaa kiehtovia näköaloja ja vaihtoehtoisia kehityskulkuja, jotka ovat tietenkin ikuisesti todistamattomaksi jäävää ajatusleikkiä.
Ajatusleikki on kuitenkin tärkeää paljastaessaan vaihtoehtoisten kehityskulkujen mahdollisuuden.
Emme voi tietää, mitä olisi oikeasti tapahtunut, jos jokin olisi sattumalta tai muista syistä mennyt toisin. Voimme kuitenkin jäsennellä todennäköisiä kehityskaaria kaiken tunnetun avulla. Lisäksi ajatusleikki ohjaa syventymään historian risteysasemiin ja aikalaisajatteluun: siihen mitä vaihtoehtoja, pakkoja, uhkia ja houkutuksia aikalaiset näkivät edessään heille tuntemattomaan tulevaisuuteen katsoessaan.
Yksi arkiselta tuntuva ja vaille huomiota jäänyt Suomen yhteiskuntahistorian historian käänne osuu 1900-luvun alkuun. Eduskunta hyväksyi 1908 ja keisari vahvisti 1915 lain, joka rajoitti voimakkaasti puunjalostusyhtiöiden metsämaan hankintaa. Tämä aluksi bulvaanien avulla kierretty laki sai kiivaan poliittisen kamppailun jälkeen vahvistuksen ns. Lex Pulkkisessa 1925.
Miksi sitten metsäyhtiöiden vapaata toimintaa rajoittavaa lainsäädäntöä voi kutsua modernin Suomen synnyn yhdeksi tärkeimmistä käännekohdista? Miksi "metsäkapitalismin kieltolaki" merkitsi suurta yhteiskunnallista käännettä?
Taustalla oli ripeästi kasvaneiden metsäyhtiöiden kiristynyt kilpailu raaka-ainelähteistä. Omat asemansa ja kalliiden koneidensa käynnin turvatakseen yhtiöt alkoivat ostaa maatiloja kiihtyvällä vauhdilla omistukseensa. 1910-luvun alkaessa yhtiöillä oli jo yli 7 000 maatilaa ja yli kaksi miljoonaa hehtaaria entistä talonpoikaismaata hallussaan.
Se ei ollut paljon, alle kymmenen prosenttia metsävaroista. Kehityssuunta herätti kuitenkin pelkoa niiden piirissä, jotka pitivät itsenäistä, vaurastuvaa talonpoikaistoa terveen yhteiskuntakehityksen edellytyksenä. Eivät vain maanviljelijät vaan myös suuri osa porvarillista sivistyneistöä näki yhtiömaanomistuksen räjähdysmäisessä leviämisessä talonpoikaiston proletarisoitumisen vaaran.
Metsäfirmojen maanomistus oli toki myös ajan poliittiselle demagogialle aivan liian mehukas suupala unohdettavaksi. Yhtiöiden kilpajuoksu talonpoikaismetsiin tarjosi kiihottavia kontrasteja maaseutuun nojaavalle suomenmieliselle ja -kieliselle kansallistunteelle. Olihan toisella puolella kymmenkunta maan suurinta yksityismaanomistajaa, joista viisi mahtavinta yhtiötä omisti 1910-luvun alussa jo miljoona hehtaaria metsää. Ja samoja firmoja, Gutzeitia ja muita, hallitsi pahimmasta päästä täysin ulkomainen ja parhaastakin päästä "kansallisesti vieraaksi" leimattu ruotsinkielinen pääoma.
Taloudellisen liberalismin näkökulmasta firmojen metsänvaltauksessa oli kaikki kunnossa. Niiden maatilakauppojen rajoittaminen lailla edustikin vahvaa puuttumista markkinatalouden logiikkaan. Tämä valtiointerventio talouselämään oli sitä paitsi tehokas: yhtiöiden maanhankinta loppui kuin seinään ja sen seurauksena Suomen metsänomistusrakenteet jäätyivät koko vuosisadaksi lähes paikalleen.
Vaihtoehdon toteutuminen sinetöi yhteyden säilymisen metsäteollisuuden kasvun ja muun yhteiskunnan välillä. Laki esti yhtiöitä vapautumasta riippuvuussuhteesta kahteen suurimpaan metsää omistavaan tahoon, valtioon ja viljelijäluokkaan. Samalla se takasi, että metsätulot valuivat edelleen yli koko yhteiskunnan, muun muassa kymmenille tuhansille viljelijöille, jotka niiden avulla kykenivät. uudistamaan tilojaan ja lähettämään lapsiaan opintielle.
Entä jos lakia ei olisi säädetty? Vaihtoehtohan ei olisi ollut ihme vastustajien vaikutusvaltaisuuden ja pätevien perusteluiden vuoksi. Pikemminkin ihme oli, että laki tuli vastoin maan tärkeimmän vientiteollisuuden tahtoa ja ainakin lyhyellä tähtäimellä sen kansainvälistä kilpailukykyä heikentäen.
Pahimpana uhkakuvana monet aikalaisetkin pitivät eräänlaista "latifundio-taloutta": eteläamerikkalaistyyppistä talous- ja yhteiskuntamallia, jossa omistus ja rikkaudet keskittyvät hyvin pienelle eliitille. Meillä valtavia kahviviljelmiä olisivat vastanneet muutamat suuret metsäfirmat, jotka olisivat muodostaneet suljettuja saarekkeita suhteessa muuhun yhteiskuntaan.
Omien raaka-ainevarojensa omistajina niiltä olisi puuttunut myös kiihoke nousta maailmanmarkkinoiden halpatuottajan roolista teknologisesti edistyneemmiksi jalostajiksi. Tähän suuntaan suomalaisia yrityksiä ovat muun ohella pakottaneet juuri metsänomistajat hintavaatimuksillaan.
Latifundio-mallin yhteiskunnallisia ja poliittisia seurauksia voi miettiä katsomalla Etelä-Amerikkaan tai vaikka Lähi-idän öljyntuottajamaihin. Entä jos niissä tärkein vientitulojen lähde öljy ei olisikaan yhden tai muutaman perheen omistuksessa, vaan jakautuneena lukemattomille pienomistajille, myös naisille? Miltä nämä yhteiskunnat ja kulttuurit silloin näyttäisivät?