"... ja sieltä tultiin rytinällä alas."
"Ai! Onko ne lennelleet taas?"
"No tietenkin!"
"Niillä oli ihan kohtuullisen korkeita esteitä, joita joutuivat kylmiltään pomppimaan."
"Se sarja antaa kyllä aivan väärän kuvan koko harrastuksesta."
"Aivan! Jos itse olisi tuollaista höykkyytystä katsonut ennen ensimmäistä lähtöä, olisi jäänyt kokonaan tulematta."
"Sitten tuntuu, että niillä kilpailijoilla on, paitsi liian tiukka aikataulu, myös liian kuumat kaverit allaan."
"Miten sitä onkin hengissä selvinnyt hevosten kanssa näinkin pitkään."
Tallitähdet puhuttivat myös tallilla. Vältyin näkemästä ainuttakaan jaksoa, mutta silti kärryillä tuli pysyttyä ihan tippumatta. Kiitos tallinkäytävä- ja maneesinkatsomopuheiden.
Toista se on meidän ei-julkkisten. Rauhassa on saanut nousta ratsaille ja verrytellä muistiaan.
Hevoskärpänen puraisi jo ala-asteella. Silloin kauramoottorit olivat koko elämä, ehkä enemmänkin.
Täti kiusasi, että kyllä ne hevoset jäävät, kun toisenlaiset jouhiturvat alkavat kiinnostaa. Niinhän siinä kävi, vaikka olin melkein itku kurkussa väittänyt toisin.
Ratsastuskamppeista saadut rahat sijoitin nahkarotsiin ja loppurahalla hankin nenälävistyksen.
Vanha suola janotti silti ajoittain. Aina silloin, kun haistoin satularasvan mehiläisvahaisen tuoksun tavaratalossa tai katsoin leffaa, jossa oli hevosia.
Viime keväänä iski "jos ei nyt, niin milloin sitten" -fiilis. Lähdimme palauttelemaan heppa-asioita muistiin oikein porukalla.
Ensimmäinen tunti oli shokki: kun piti nostaa raviin, yhden jos toisenkin hevonen pysähtyi. Avut olivat ehtineet muuttua sitten 1980-luvun lopun alkeiskurssien. Enää ei pidäkään prässätä ja jalka-avutkin saavat näkyä.
Moni muukin seikka on muuttunut. Tunneilla ei enää kutsuta ratsukoita hevosen vaan ratsastajan nimellä. Hinnat ovat nousseet 40 markasta 20 euroon, mutta yhteen viikkotuntiin ei tarvitse enää sijoittaa koko viikon ansioita.
Hevoset ovat onneksi pysyneet samanlaisina, ihanina ja haastavina. Tallien hoitajahierarkiakin näyttää säilyneen. Eikä heppakamppeita saa vieläkään säilyttää sisätiloissa.
Puolen vuoden aikana taidot ovat karttuneet, jos mahdollista, vieläkin yksityiskohtaisemmiksi kuin aiemmin. Ennen tunneilla tehtiin korkeintaan etu- ja takaosakäännöksiä laukannostojen lomaan. Nyt koulutunneilla tehdään taivutuksia joka lähtöön. Reidet ovat saaneet totista kyytiä.
Meitä aikuisratsastajia alkaa olla jo enemmistö tallillakävijöistä.
Vielä kun olisi aikaa sille toiselle ensirakkaudelle, baletille. Harjoitustossut on jo, mutta tutu puuttuu.