Oululainen kuvataiteilija Ulla Kiiskinen on sopivalla tavalla erakkoradikaali. Nykyään eläkeläisenä hän viihtyy hiljaisuudessa ja karttaa kiirettä.
"Kaikki aikataulut ovat pahasta", Kiiskinen sanoo.
Kiiskisen elämisen motto on yhtä koruton ja järkevä: "Avoimena kannattaa pysyä uusille tuulille, mutta kaikkeen ei tarvitse ihastua ja kaikkea ymmärtää"
Kiiskinen on itse pysynyt avoimena maalaamiselle koko ikänsä. Hän kertoo halunneensa piirtää ja maalata niin kauan kuin muistaa. Kotona Kemissä oli aina värejä ja paperia saatavilla.
"Muistan yrittäneeni piirtää jo aika pienenä vastapäisen tien taloryhmää niin, että perspektiivi tulisi oikein. Ihailin myös suunnattomasti vanhemman sisareni hienoja paperinukkeja ja niiden vaatteita."
Modernismin tartunta
Kun Ulla Kiiskinen pääsi opintielle, asiat ja muodot alkoivat saada nimiä ympärilleen. Jo oppikoulussa iski lujaa modernismi, ja "tartuntavaikutus oli pysyvä".
Kemin tyttölyseossa opettajat Nina Vanas ja Liisa Rautiainen olivat tärkeitä - myös taiteilijoina. Taiteilijan ammatti kiehtoi myös Kiiskistä, mutta sille uralle hän ei uskaltautunut edes pyrkimään. Veto vei sen sijaan Taideteolliseen korkeakouluun.
Kiiskinen luki taidehistoriaa, historiaa ja kirjallisuutta ja opiskeli Ateneumissa. Jo varhain hän suuntasi ja suuntaa edelleenkin askeleensa maailman taidemetropoleihin ja museoihin sekä New Yorkin gallerioihin.
Suuren maailman rohkea viiva jätti jäljen Ulla Kiiskiseen, mutta hän teki turvallisen valinnan ja ryhtyi kuvaamataidonopettajaksi. Opettajuus on muovannut häntä paljon ihmisenä, mutta niin on maalaustaidekin.
Muuttuminen vangitsee
Luonteeltaan Kiiskinen on samaan aikaan yksityisyyttään suojeleva ja omasta reviiristään kiinni pitävä ihminen. Toisaalta hän on läheisten ystävien ympäröimä kirjapiirissä, johon on kuulunut jo kaksikymmentäviisi vuotta. "Monet kirjat on luettu, matkusteltu, pohdittu asioita ja ihmisinä muututtu", Kiiskinen toteaa.
Kiiskisestä löytyy myös sukurakas huolehtija. Kontaktit sisariin ja heidän perheisiinsä eri puolilla maailmaa ovat todella tärkeitä hänelle.
Maalatessa kankaalle siirtyy eletty elämä, ja silloin aika katoaa. Nykyään Kiiskinen haluaa pelkistää enemmän ja sanoa enemmän. Hän käsittelee töissään vahvoja teemoja, kuten rappeutumista ja kuolemaa.
"Olen nähnyt näitä asioita viime vuosina ympärilläni, ja ne ovat omalla tavallaan kauniita sekä koskettavia - pelottaviakin. Muuttumisen prosessi on sinänsä vangitseva. En voi maalata eheyttä, kun ajatukseni ovat muualla."
Kiiskinen toteaa, että monesti elämä ei näytä eikä tunnu helpolta, ja sitä on turha kätkeä. Omat ja muiden valinnat tuottavat arvaamattomia tuloksia. Elämässä on paljon sattumanvaraisuutta. Taide ei aina ole kaunista ja ylevää, kuten ei ole maailmakaan, missä se syntyy.
Kiiskinen pitää itseään ujona, mutta hänet voi nähdä myös vahvana, kuten hänen mieltymyksensäkin paljastavat. Häntä puhuttelevat Willem de Kooningin ärhäkkäät maalaukset. Giagomettin lujat hahmot ovat hienoja.
Hänelle mieluisia taiteilijoita ovat Mimo Palladino, Marjatta Tapiola, Leena Luostarinen, Anna Retulainen sekä vuoden nuori taiteilija Samuli Heimonen. Ei siis mitään pitsinnypläysporukkaa.
Kuva jää avoimeksi
Menneen talven töistä monet olivat meluisia sekä monikerroksisia ja värikkäitä sisältäen paljon muotoja ja viivoja. Usein töissä ei ole yhtä ainoaa lopullista viivaa tai muotoa, vaan kuvat jäävät avoimiksi.
"Joku sanoisi varmaan, että keskeneräisiä, mutta en halua silotella."
Muodot lähtevät luonnonmukaisista figuureista, mutta Kiiskinen hajottaa niitä. Tietynlainen geometrisuus ja kubistinen kulmikkuus nousevat pintaan ja etäännyttävät muotoa todellisuudesta.
Kiiskisen luomisprosessi kuulostaa hieman samalta kuin eräs hänen vahvoista teemoistaan, muisti ja sen hämärtyminen sekä rappeutuminen. Ensin tulee idea, joka kerrostuu vaihe vaiheelta. Seuraa muuntelun ja päälle maalaamisen vaihe. Alkuperäinen sysäys voi jäädä uusien kerrosten alle ajatuksen ja prosessin edetessä. Jotta oikea muoto, liike ja valo sekä varjo löytyvät, joutuu kamppailemaan.
Mutta lopulta jalat koskettavat aina tukevasti maata, sillä Kiiskisen mukaan varsinaiset kamppailut taiteessakin liittyvät kuitenkin varsin arkisiin asioihin, kuten taulujen käyristyviin kehyksiin. Taide ei todellakaan aina ole vain kaunista ja ylevää. Tärkeää on, että siitä löytyy elämisen ote.
Ulla Kiiskisen töitä esillä
Kempeleen kunnantalossa
2.9.- 25.9.2008. Yhteisnäyttelyssä ovat mukana myös Soile Kokkonen ja Irma Jämsä.