Ennen vanhaan tuomareiden piti ensin tutkia, ja vasta sen jälkeen sai hutkia. Oikeudenkäyntien televisiointiin asti tuo ohje ei kuitenkaan näytä ulottuvan. Moni arvovaltainen oikeusoppinut on nimittäin ehtinyt esittää pitkin talvea varoituksen sanoja tv-kameroista oikeussalista, vaikka maassa ei ole juuri minkäänlaista käytännön kokemusta asiasta.
Jopa median yhteiskunnallisen roolin hyvin tajuavat oikeuskansleri Paavo Nikula, korkeimman oikeuden presidentti Pekka Hallberg sekä EU:n entinen oikeusasiamies Jacob Söderman ovat suhtautuneet penseästi ajatukseen tv-kameroista tuomioistuimissa. Tämän valiojoukon varauksellisuus osoittaa, kuinka vaikea asia tv-julkisuus on tuomioistuimille ja kuinka hankalaa siitä on käydä keskustelua, kun ei ole konkreettista todistuspohjaa. On vain käsityksiä ja mielikuvia.
Tv-kamerat ovat päässeet Suomessa oikeussaleihin suoran lähetyksen takia vain kahdesti: valtakunnanoikeuteen Kauko Juhantalon jutun yhteydessä 1993 ja Helsingin käräjäoikeuteen kansanedustaja Tony Halmeen takia tammikuussa. Kumpikin oikeudenkäynti sujui sivistyneesti tv-kameroista huolimatta eikä antanut minkäänlaista aihetta niihin pelkoihin, joita on esitetty - aivan ilmeisesti amerikkalaisten tv-ohjelmien perusteella.
Suomi ei ole kuitenkaan Yhdysvallat. Amerikkalaisiin esimerkkeihin ja käytäntöihin vetoaminen tai niillä pelottelu on yhtä matalaotsaista kuin väite, että tuloverojen alennus johtaa Suomessakin amerikkalaismalliseen sosiaaliturvaan.
Eikö kannattaisi odottaa ja katsoa ainakin keskiviikkona alkava oikeudenkäynti ennen kuin tuomioita julistetaan tv-kameroista?
Tv-kameroiden tuloa oikeussaleihin pelkäävät unohtavat yleensä yhden olennaisen perusasian: Suomessa on äärimmäisen vähän sellaisia oikeudenkäyntejä, joiden kulkua kukaan jaksaa seurata televisiosta tai joita tv-yhtiöt haluavat edes näyttää suorana tai suoraa vastaavana nauhoitettuna lähetyksenä. Television tähänastinen historia oikeussaleissa on paras todistus siitä. Se on pelkkä kuriositeetti.
Julkisuuskynnys oikeussaleissa on televisiolle tähtitieteellisen korkea. Vaikka kaikkien oikeusasteiden ovet avattaisiin sepposen selälleen, tv-kameroiden tulvaa ei nähtäisi. Sen tietää jokainen, joka tuntee edes rahtusen television toimintaperiaatteita. Kamerat menevät sinne, missä draaman kaari on komea ja missä tapahtuu. Oikeudenkäynti on yleensä pitkäpiimäinen rituaali, jota kukaan ei seuraa ainakaan huvikseen, ja tuomarit tylsiä tyyppejä.
Juhantalon oikeudenkäynti oli merkittävä yhteiskunnallinen tapahtuma, ministereitä kun ei syytetä joka päivä valtakunnanoikeudessa. Se piti näyttää televisiossa. Myös Jäätteenmäen ja Mannisen oikeudenkäynti on kiinnostava ja tärkeä. Tuomiolle tulevat Suomen entinen pääministeri ja tasavallan presidenttien pitkäaikainen luottomies.
Helsingin käräjäoikeuden tuomari teki fiksun ratkaisun avoimuusperiaatteen puolesta salliessaan Jäätteenmäen ja Mannisen oikeudenkäynnin televisioinnin. Hän ei kuitenkaan antanut medialle avointa valtakirjaa. Vain oikeudenkäynnin alku ja tuomioiden luku televisioidaan. Rajat ovat erittäin tiukkoja, ehkä liiankin tiukkoja.
Juuri tässä on asian ydin: tuomioistuimella on valta päättää julkisuuden rajoista, ja tuomarit ovat herkästi reagoivaa porukkaa. He sulkevat usein ovet julkisuudelta melkein heti, kun löytävät pienenkin perusteen tyngänkin siihen.
Lehtitoimittajat, jotka ovat seuranneet oikeudenkäyntejä vuosikymmeniä, tuntevat sen nahoissaan. Julkisuuden määrää on aina osattu säädellä tuomioistuimissa, oli siihen todellista aihetta tai ei. Tuomioistuimet ovat nähneet laatulehtien raportoivan vastuullisesti ja pidättyvästi oikeuden tapahtumista. Yksityiskohdilla ei niissä mässäillä eikä kohujuttuja tehdä. Oikeudet eivät silti uskalla luottaa niiden harkintaan.
Mitä televisiota vierastavat oikeusoppineet oikein pelkäävät näissä oloissa? Heillä on valta päättää julkisuuden määrästä ja asteesta. Media on pelkkä vastaanottava osapuoli. Toimittajat asettuvat siihen karsinaan, minne tuomioistuin heidät asettaa. Johtuuko penseys televisiointia kohtaan todellisuudessa siitä, että oikeuden jäsenet pelkäävät kameroita ja sitä, mitä ne paljastavat heistä ja heidän ammattitaidostaan?
Televisio on erittäin voimakas väline, ja sen mahdollisista vaikutuksista oikeudenkäynteihin on hyvä käydä syvällistä keskustelua. Eräillä siihen osallistuneilla lehtijournalisteilla taitaa kuitenkin olla ketunhäntä kainalossa, kun he ovat korostaneet välineen voimaan liittyviä ongelmia. Ikään kuin televisiojulkisuus olisi pahempaa ja saasteisempaa kuin lehtijulkisuus ja tv-toimittajat olisivat ammattieettisesti surkeampaa sakkia kuin printtijournalistit.
Olennaista on, millaisin journalistiseettisin periaattein tv-ohjelmia ja -juttuja oikeussaleista tehdään. Suomen television laatutaso kestää lehtien tavoin hyvin kansainvälisen vertailun. Laatulehtien ja television pääkanavien välillä taitaa olla paljon pienempi ero journalismin laadussa kuin sanomalehtien välillä.
Yhtenä ongelmana on mainittu myös se, että julkisuus voi vaikuttaa syytettyjen ja todistajien käytökseen ja toimintaan. Erityisesti on pelätty sitä, että syytetyt ryhtyvät puhumaan oikeuden asemesta tv-kameroille.
Entä sitten? Antaa puhua vain. Tuomioistuimen kuuluu tehdä päätöksensä oikeudessa esitettyjen näyttöjen perusteella eikä siltä pohjalta, mitä kuvaruudusta tulee ulos. Tv on olennainen osa suomalaisten arkipäivää. Oikeudenkäynnin julkisuusperiaatteet on tervettä määritellä aina oikeudenkäyntien avoimuuden perusteella. Siitä voidaan poiketa perustellusta syystä, mutta tv-kamera itsessään ei sellaiseksi kelpaa.