Minkälaisen tulevaisuuden haluamme? Tähän etsitään vastausta ensi viikolla Rio de Janeirossa, missä sata valtionpäämiestä kokoontuu arvattavasti 50 000 seuraajan kera jälleen kerran pelastamaan planeettaamme.
Suuri kuva vaatii tekijöitä, mahdollisuuksista on kuitenkin otettava vaari aivan lähellä. Lähiympäristö ei muutu paremmaksi ellemme muuta tapojamme ja asenteitamme.
Onko tämä Oulun tie? Mieskuljettajan yksityinen kapina on jatkunut vuosia. Punaruskea auto ajaa aamuisin kadulta pyörätielle, kaasuttelee pyöristä tai jalankulkijoista piittaamatta parisataa metriä ja kääntyy sitten puiden väliin ja puistonkulman yli suoraan kerrostalon pihaan, mistä kyytiin nousee nainen.
Iltaisin näyttävät samassa korttelissa liikuntahallista lapsia hakevat vanhemmat esimerkkiä jälkikasvulleen oikaisemalla toinen toisensa perässä pyörätietä pitkin kadulle.
”Miten voimme vähän muuttaa elämää”, kysyi Oulussa äsken vieraillut saksalainen kaupunkisuunnittelija, professori Wulf Daseking ja vastasi itse: ”Käykää kävellen kaupassa.”
220 000 asukkaan Freiburgissa kaupunginosista rakennetaan autottomia ilman, että asukkaat asettuvat poikkiteloin. Päinvastoin, sosiaalinen kontrolli pelaa, jos auto ei katoa oven edestä 20 minuutissa.
Minneapolisissa kaupunginisät oppivat kantapään kautta: valtavan kauppakeskuksen ja sen viereen rakennettujen 60 000 parkkipaikan seurauksena rikolliset ottivat vallan keskustassa. Salossakin sivukadulle noussut suuri kauppakeskus onnistui tyhjentämään koko pääkadun elämästä.
Vaikka Oulussa torille vielä pyöräilisi, kaupungin laidoille pystytetyt kauppakeskukset pakottavat meidät väkisinkin autoilemaan. Lähikaupat kuihtuvat.
Dasekingin mukaan kaupunki kehittyy värähdellen kuin sinuskäyrä. Positiivinen vahvistaa positiivista, negatiivinen negatiivista.
Harmonia taas syntyy siitä, että kaupunkisuunnittelijan on itse haluttava asua siellä, mitä piirtää. Kuka Oulun vastuullisista halajaa Kaakkurin periferiaan, Kiikelin alkupään vankilamiljööseen tai edes kävelylle vaikkapa Etu-Lyötyn lohduttomalle radanvarsikadulle?
Dasekingin mukaan kaupungin sielu ei näy keskustassa vaan juuri lähiöissä. Asukkaiden sisin taas paistaa kengistä. Freiburgissa kuljetaan läskäreissä.
Kaupunkia rakennetaan tiiviisti ja silti kotoisasti. Pyörällä pääsee ja valtaosa asukkaista hyppää raitiovaunuun vain 250 metrin päässä asunnostaan. Yliopistokaupungin asukkaiden tulotaso on keskivertoa alhaisempi, mutta elämänlaatu kolmen maan kulmassa on niin korkea, että kukaan ei muuta vapaaehtoisesti pois.
Keski-Euroopassa asuessa viikko-ostokset hoiti mainiosti pyörällä tai kävellen. Helsingissäkään ei tule mieleenkään lähteä autolla keskustaan.
Suhteellisen pienessä, mutta pitkien matkojen Oulussa tilanne on aivan toinen. Oulu suorastaan pakottaa ostamaan auton. Siihen päätyy, kun on ensin odottanut bussia, jota ei koskaan tule.
Oulussa rakennetaan paljon, mutta päästöjä ei mieti kukaan. Bussiverkoston ja lavean kaupunkisuunnittelun yhteensovittamiseen ei tunnuta panostettavan. Työmatkansa kävelevien osuus on romahtanut ja kehuttujen pyöräteiden käyttökin suhteellisesti vähentynyt.
Asuntomessut olivat vain yksi menetetty mahdollisuus. Nyt kun levähtänyt Oulu paisuu ympäristökuntiin, virhemahdollisuudet taitavat viisinkertaistua.
Nimi on enne. Minkälaisen ratikkareitin ja päästövähennyksen sekä uuden alun olisi saanut niillä miljoonilla, jotka Oulu nyt kaivaa kiviseen sydämeensä? Aikaa se vie, mutta jos Oulu haluaisi, toisenlaisesta, kestävän kehityksen kaupunkisuunnittelusta voisi saada vetonaulan, jota tullaan muualta ihailemaan.