Äänestäjien keskuudessa vallitsee varsin suuri yksimielisyys siitä, että presidentiksi valittavan henkilön tärkein ominaisuus on arvojohtajuus. Enemmistö toivoo myös presidentille lisää valtaa. Hänen tulee puhua suomalaisille tärkeistä, myös presidentin valtaoikeuk-sien piiriin kuulumattomista asioista. Katsotaan, että arvojohtajuus antaa presidentille mahdollisuuden nousta päivän politiikan kiistojen yläpuolelle ja ilmaista mielipiteensä myös sisäpolitiikan kysymyksiin.
Muutokset presidentinvaalien luonteessa ja presidentin tehtäväkentässä ovat edesauttaneet arvojohtajuuden korostumista valtionpäämiestä tai -naista valittaessa. Presidentin valtaoikeuksien kaventamisen jälkeen presidentti ja arvojohtajuus on yhteiskunnallisessa keskustelussa liitetty lähes erottamattomasti toisiinsa. Presidentin valtaa pyritään näin ulottamaan alueille, joilla sitä ei virallisesti enää ole.
Presidentinvaalista on muodostunut henkilövaali, jossa äänestäjän puoluevalinta on varsin merkityksettömässä roolissa. Puolueet eivät enää ole presidentintekijöitä, vaan ratkaisun tekee äänestäjä. Presidenttiehdokkaan persoona ja arvopohja ratkaisevat, sillä esimerkiksi presidentin valtaoikeuksien ytimeen kuuluvista ulko- ja turvallisuuspolitiikan suurista linjoista ehdokkaat ovat enimmäkseen samaa mieltä.
Arvopohja onkin yksilön eettinen kompassi. Se kertoo, millaiseen yhteiskuntaan hän uskoo ja millaisten ihanteiden eteen hän haluaa tehdä työtä.
Jytkyt, antijytkyt ja äänestäjien lisääntyvä liikkuvuus eri puolueiden välillä ovat kuitenkin osoitus siitä, että ihanteellinen innostus muuttuu herkästi turhautumiseksi.
Arvot tai arvojohtajuus onkin viime kädessä varsin hankalasti konkretisoituva ja realisoituva käsite. Yksilöiden arvoarvostelmien taustalla voi olla hyvinkin yhtenevä peruslähtökohta - esimerkiksi Suomen alueellisen koskemattomuuden takaaminen - mutta johtopäätökset tämän saavuttamiseksi voivat erota ratkaisevasti toisistaan: toisille ulkoisen turvallisuuden takaa NATO, toisille liittoutumattomuus.
Epämääräisyydestään huolimatta arvojohtajuuden käsite luo mielikuvan yhteisesti jaetusta arvopohjasta. Suomalaisesta yhteiskunnasta löytyykin joitain suhteellisen kiistattomia perusarvoja, kuten lähimmäisen rakkaus tai hyvinvointiyhteiskunnan kannatettavuus. Viime kädessä arvopohja kuitenkin rakentuu jokaisen äänestäjän ja presidenttiehdokkaan omakohtaisista kokemuksista, mielipiteistä tai ideologiasta.
Tämä asettaa suuria vaatimuksia arvojohtajuudelle ja sen legitimiteetille. Koska kansanvaltainen yhteiskuntajärjestyksemme perustuu enemmistön vallalle, ei yksimielisyydelle, on vääjäämätöntä, ettei presidentin edustama arvojohtajuus vastaa kaikkien kansalaisten näkemystä. Miten hyvin enemmistön valinta voikaan lopulta edustaa koko kansaa ja olla koko kansan arvojohtaja?
Haasteista huolimatta äänestäjät kuitenkin toivovat presidentiltä ennen muuta arvojohtajuutta, ja tätä asemaa myös ehdokkaat itse pyrkivät korostamaan. Tuula Haatainen näkee presidentin mielipidejohtajana. Pekka Haavisto kehottaa kansaa äänestämään Suomen omien arvojen mukaisesti. Sauli Niinistö karsastaa arvojohtajan viittaa, mutta määrittelee itsensä kuitenkin arvojohdattelijaksi.
Yksilön korottaminen arvojohtajan asemaan on kaksiteräinen miekka. Vaarana on, että arvojohtajan näkemykset koetaan ainoiksi hyväksytyiksi, mikä itsessään on sen kansalaisia yhdistävän ja kokoavan tavoitteen vastakohta, mitä arvojohtajuudelta haetaan. Jos oma arvopohja eroaa arvojohtajaksi mielletyn näkemyksestä, voi kokea, ettei kuulu joukkoon.
Onko niin, että presidentiltä toivottu arvojohtajuus tiivistyykin ennemmin kyvyksi toimia kansakunnan yhdistäjänä ja sovittelijana kuin arvo- ja mielipidejohtajana?
Presidenttiehdokasta valitessa olisikin hyvä pohtia ehdokkaan arvopohjan lisäksi tämän kykyä ymmärtää erilaisia näkemyksiä. Arvojohtajuus ei ole niinkään konkreettista vallankäyttöä, vaan se lähtee liikkeelle vallitsevan arvoilmaston tiedostamisesta sekä siinä piile-vien mahdollisuuksien ja haasteiden tunnistamisesta.
Poliittista keskustelua on tällä vuosituhannella värittänyt voimakas vastakkainasettelu. Kuplat ja ääripäät ovat pesiytyneet päivittäiseen kielenkäyttöömme, ja valmius kuunnella ja ymmärtää toisin ajattelevia on heikentynyt. Tämä on näkynyt niin kotimaisessa yhteiskunnallisessa keskustelussa kuin maailmalla käydyissä vaaleissa.
Polarisoitunut ilmapiiri saa äänestäjät painottamaan arvojohtajuutta. Päivän politiikan yläpuolelle asettuvan arvojohtajan toivotaan tuovan vakautta ja ennustettavuutta - ja kenties asettuvan erotuomariksi omalla maalla ja lääkäriksi kansainvälisissä suhteissa.
Jenni Karimäki on yliopistonlehtori ja erikoistutkija Eduskuntatutkimuksen keskuksessa Turun yliopistossa.