liisa.laine@kaleva.fi
Palataanko Suomessa huutolaisaikoihin, jolloin kunta huutokauppasi vanhukset ja vammaiset luovuttamalla heidät taloihin, jotka vaativat vähiten heidän ylläpidostaan?
Toivottavasti ei sentään. Väistämättä se kuitenkin tulee mieleen, kun kuulee, kuinka vanhuksille on tullut pakkolähtö milloin mistäkin palvelukodista. Kunta ei enää olekaan uusinut sopimusta asumispaikoista, vaan vaihtanut toiseen, jossa hoito tulee hitusen halvemmaksi. Ja eikun taipaleelle vaan...
Uudistuneen hankintalain jälkeen kuntien on ollut kilpailutettava hankintansa. Tämä on vaihtelevalla menestyksellä ulotettu myös sosiaali- ja terveyspalveluihin.
Kilpailuttamisessa on epäilemättä etunsa, mutta yhtä varmasti myös riskinsä. Perusristiriita on jo siinä, että kunnilla on kovat paineet säästää kustannuksia. Ne ostavat mieluiten edullista peruslaatua, kun palveluntuottajat puolestaan haluaisivat tarjota laadukkaampaa palvelua, joka väistämättä myös maksaa hieman enemmän. Jos tarjolla on jotain yli peruslaadun, sitä ei saa tarjouskilpailussa esille.
Varsinkin pienet palvelutuottajat ja järjestöjen omistamat palvelutalot kokevat jäävänsä kovassa hintakilpailussa isompien jalkoihin. Ruotsissa näin on jo käynytkin. Siellä kilpailuttamisen haittapuolia koetetaan lieventää uudella lailla, joka yhdistäisi hankintoihin palvelusetelimallin hyvät puolet ja parantaisi pienten palveluntuottajien asemaa.
Vanhukset ja heidän omaisensa haluaisivat pieniä ja kodikkaita hoivakoteja, mutta sopimukset tehdään suurten kanssa, kun ne saavat ruksatuksi tarjousplanketista paremmat pisteet.
Laatua pitäisi vertailla, mutta käytännössä täydet laatupisteet voi saada esimerkiksi yritys, jolla ei ole paikkakunnalla vielä edes kivijalkaa, henkilökunnasta puhumattakaan. Lain mukaan tällaistakaan yritystä ei tarjouskilpailussa saa syrjiä. Jos lupaukset eivät sitten pidäkään, asiat voidaan selvitellä vahingonkorvauksina.
Vanhusten ja heidän omaistensa, kuntien ja jopa toimintaa valvovien viranomaisten näkemykset hyvälaatuisesta palvelusta ovat ikävä kyllä monesti kaukana toisistaan. Onpa käynyt niinkin, että tarjouskierroksen voittanut palveluntuottaja ei olekaan saanut lääninhallitukselta lupaa niin alhaisilla ehdoilla kuin kunta on vaatinut. Toimiluvan saadakseen palveluntuottaja joutuu palkkaamaan lisää henkilökuntaa. Sopimuksessa sovittu hinta palvelun tuottamisesta ei kuitenkaan muutu.
Ongelmia aiheuttavat myös tilanteet, joissa vanhuksen kunto heikkenee, eikä asuminen palvelukodissa enää luonnistu. Häntä aletaan pallotella sairaalan ja hoitokodin välillä, vaikka jälkimmäisestä kuinka yritettäisiin vakuuttaa, ettei vanhus enää pärjää sen tasoisessa hoivapalvelussa. Palvelukodeissa olisi kyllä usein halua järjestää vanhukselle lisähoivaa, mutta siitä tulee lisäkuluja, joita taas kunta ei ole valmis korvaamaan.
Työministeriön selvityksen mukaan palveluntuottajat kokevat kunnat hyvin epäluotettaviksi yhteistyökumppaneiksi. Kysyä voi, miten sillä rohkaistaan laadukkaampiin palveluihin ja ennen kaikkea pitkäjänteisiin ratkaisuihin, joiden kautta vanhus itsekin kokee asiansa olevan järjestyksessä hamaan loppuun saakka.
Erään väsyneen hoitajan sanoin vanhustenhoito on nykyisin vain"logistiikkaa": pelkkää kuljetusta ja varastointia.