Lakit on päähän soviteltu, ammattiin valmistuttu. Nämä juhlat on suurimmaksi osaksi juhlittu. Tänään on loppuelämän ensimmäinen päivä. Mikään ei ole enää niin kuin oli eilen, puhumattakaan viime viikosta. Päiväkodin ja peruskoulun kautta on kuljettu lukioon tai muihin oppilaitoksiin, omasta tai muiden tahdosta.
Nyt se tie on kuljettu. Vapaus koulusta on koittanut. Samalla menee paljon sellaista, joka on kohta vain mukava muisto. Eikä välttämättä edes albumissa, kun maailma on digitalisoitu. Kaverit pyrähtävät kuka mihinkin. Osa vaihtaa paikkakuntaa, osa vaihtaa maata.
Lukion tai ammattiin tähtäävien opintojen päättyminen on niin raju epäjatkuvuuskohta ihmisen elämässä, että sen tajuaa vasta, kun täyttää 40.
Silloin tajuaa, että huolettomuus päättyi lakkiaiskeväänä, eikä alkanut, kuten itsekin luulin. Vapaus on nimellistä. Suurimman osan rajoista asettaa tästä eteenpäin pankinjohtaja. Edes ystävyys ei välttämättä ole ikuista, mutta asuntolaina on.
Omista lakkiaisista on jo sen verran aikaa, että yksityiskohdat haalistuvat kilpaa valkolakin kanssa. Juhlia seuraavana aamuna lakki oli jo kokenut ensimmäiset vaurionsa, lakin omistaja ei vielä. Olo oli kuin entisellä kunnanvaltuuston puheenjohtajalla, joka kokouksen päätteeksi totesi: "Tästä on hyvä jatkaa - vielä kun tietäisi, minne."
Oman suunnan löytäminen on hankalaa, riskaabeliakin. Siksi olen poikkiteloin niille, jotka kuolaavat mahdollisimman nopean valmistumisen perään. Lukioiässä tuppaa jokainen olemaan viisaimmillaan. Silloin tietää kaikesta kaiken, jopa siihen pisteeseen asti, että valitsee väärin.
Aivan harvinaista ei ole, että opintojen kestettyä vuoden tai kaksi huomaa olevansa hukkateillä. Väärä ala, väärä koulu, väärä yliopisto, väärä kaupunki.
Harha-askeleen jälkeen uuden tien löytäminen ottaa aikansa. Silloin kun on kiire, ei pitäisi koskaan hätäillä. Nopea valmistuminen varmasti sopii joillekin. Niitä, joille se ei sovi, ei pidä syyllistää. Työuraa riittää ukkoutuvassa ja akkaantuvassa Suomessa.
Juhliaan viettänyt ikäluokka elää hyvin toisenlaisessa Suomessa kuin heidän kepeään keski-ikään ehtineet vanhempansa. Vuonna 2020 yhteiskunnassa on heidän näkökulmastaan ikäloppuja ihan liikaa. Siinä ei sinänsä ole mitään uutta. Tällä kertaa todellisuus vain tukee tunnetta aivan eri tavalla kuin aikaisemmin.
Valtiovarainministeriön käppyröistä näkyy, että reilun kymmenen vuoden päästä Suomen väestöstä peräti 37 prosenttia on 65 vuotta täyttänyttä. Verrattuna muihin läntisen Euroopan maihin muutos on kaikkein rajuin. Viime vuonna yli 65-vuotiaiden osuus väestöstä oli 25 prosenttia.
Siitä voi päätellä paljon. Tuskin syntyy toista samanlaista kohinaa kuin se, joka koettiin kevättalvella eläkeiän nostamisesta. Ei tarvitse edes neuvotella. Uudet ylioppilaat, voitte ilman erityisjärjestelyjä hakea varhennettua vanhuuseläkettä 70-vuotiaina.
Koettakaapa siis nauttia työstä. Ja valitkaa se huolella.
Päälle tulevat vielä konkurssikypsän kuntasektorin perkaus, globaali ilmastonmuutos ja sen hallinta sekä laman jälkeinen uusi työnjako, joka vie Suomesta muun muassa leijonanosan perinteisestä metsäteollisuudesta. Meneekö muutakin, sekin selviää vuoteen 2020 mennessä.
Joudutte entistä pienemmästä kansantalouden koneesta repimään ulos entistä enemmän, jotta yhtä lailla uusien peruskoululaisten kuin uusien vanhustenkin perustarpeet saataisiin rahoitettua. Koettakaapa siis kouluttautua kunnolla. Hyviä osaajia tarvitaan kaikkialla.
Ja osallistukaa politiikkaan, yhteisten asioiden hoitoon. Teidän on käytävä ankara arvokeskustelu ja tehtävä ikäviä arvovalintoja hyvinvointiyhteiskunnan sisällöstä. Kenties jopa ajamaan sitä alas joko hallitusti tai hallitsemattomasti.
Keski-ikäisillä on taipumusta tiirailla taaksepäin ja haikailla nuoruuttaan. Saattaa hyvinkin olla, että nykyinen keski-ikäinen keskiluokka on onnellinen siitä, ettei syntynyt 1990-luvulla.
Toivoa ei pidä menettää. Jokaisesta ikäluokasta ovat kautta aikain siivilöityneet ne, jotka ovat kansakunnan saranakohdissa ottaneet vetovastuun. Niitä löytyy teistäkin, arvon ylioppilaat ja muut valmistuneet. Tämä tosiasia tuppaa aina unohtumaan edelliseltä sukupolvelta, joka illuusioissaan pitää itseään kaiken kehityksen huippuna.
Eikä elämä ole lainkaan hassumpaa, kun sen sopivasti järjestää. Kuuluisan entisen mäkimiehen ja nykyisen laulajan suuhun on laitettu kuolematon aforismi, jonka mukaan elämä on ihmisen parasta aikaa.
Valkolakki voi vuosien saatossa tahriutua, mutta se ei haittaa, jos onnistuu pitämään omantuntonsa puhtaana.
Toivon teille, uudet ylioppilaat ja muut valmistuneet, onnea ja onnistumista koko sydämestäni. Enkä vähiten siksi, että parinkymmenen vuoden päästä minunkin elintasoni riippuu teidän onnistumisestanne.