liisa.laine@kaleva.fi
Ennen vanhaan, huonojen liikenneyhteyksien ja vielä huonompien kulkuneuvojen aikaan, Suomessa oli ylellisyys, josta nyt voi vain haaveilla. Lääkärin saattoi saada kotiin. Kunnanlääkärit kiersivät potilaittensa luona pitkin pitäjää, joskus jopa naapurissakin, kun tilanne niin vaati. Matkaa tehtiin surkeilla auton ropposilla ja jos lumi oli tukkinut tiet, jatkettiin jalan. Lääkäreiden kotikäynnit olivat arkipäivää viheliäisimpinä pula-aikoinakin.
Mutta kehitys on kehittynyt. Suomessa on lääkäreitä enemmän kuin koskaan: keskimäärin yksi lääkäri 300 asukasta kohti. Mutta jotain on tapahtunut, koska nyt lääkäriä kotiin kyselevää kohdellaan lähinnä säälivästi.
Oulussa lääkärin kotikäynnille löytyy kyllä taksa palveluhinnastosta. Kuitenkin vain todella harvat ja valitut ovat siihen oikeutettuja: kotiin kuolleet ja tietyt kotisairaanhoidon piirissä olevat potilaat. Vaikeita infektioita sairastaville kotihoitopotilaille on esimerkiksi järjestetty ostopalveluina antibioottitiputus kotona.
Ajatus potilaan kotona käyvästä lääkäristä voi tuntua järjettömältä aikana, jolloin joka paikassa ei pääse lääkärin pakeille edes terveyskeskuksissa. Lääkäriliiton tilastojen mukaan jopa 700 000 suomalaista jää ilman kunnollisia terveyskeskuslääkärien palveluja. Lääkäreitä on ennätysmäärä, mutta terveyskeskuksia mieluummin lääkärit valitsevat sairaalatyön tai ostopalveluja tarjoavan yksityisen työnantajan, joka maksaa parempaa palkkaa.
Eipä silti, että suuressa sairaalassakaan välttämättä olisi tarpeeksi lääkäreitä. Viikonloppuna esimerkiksi Oulun yliopistollisen sairaalan päivystyksessä saisi olla lääkäreitä ainakin tuplamäärä nykyiseen verrattuna.
Ennen, niiden legendaaristen kunnanlääkäreiden aikaan ei kyllä ollut mitään lääkäripulaakaan...
Kotilääkäriä kaipailevaa toppuutellaan nyt resurssien vähyydellä ja kovilla kustannuksilla. Toisaalla huomautetaan, että eihän tämäkään vetele. Jos kerran väestö tästä vaan vanhenee ja yhä huonokuntoisempia potilaita hoidetaan kotona, on palvelujen parannuttava muuallakin kuin tavoiteohjelmissa. Rahat on löydettävä ja ennen kaikkia tekijät.
Potilaan kannalta ratkaisuna on entistä useammin turvautuminen yksityisiin palveluihin. Suurimmissa kaupungeissa on jo noussut firmoja, joista lääkärin todellakin saa kotiin. Tai ne saavat, joilla on vara maksaa.
Rahaakin suurempi ongelma on, ettei rankkaan vanhustenhoitoon tahdo löytyä sen kummemmin lääkäreitä kuin hoitajiakaan. Jälkimmäisten osalta ei luultavasti edes sairaanhoitajien kaipaama 500 euron palkankorotus riittäisi houkutukseksi. Ehkä sillä järjestyisi hoitajia mielenkiintoiseen poliklinikkatyöhön tai leikkaussaleihin, mutta vähemmän hohdokas vanhustenhoito jäisi edelleenkin vajaalle miehitykselle.
Yhden hoitopäivän kustannukset laitoksessa ovat noin 300 euroa. Ehkä potilaiden kotihoitoon panostaminen lääkäreineen kaikkineen ei sittenkään olisi kokonaiskustannusten kannalta se kallein vaihtoehto. Paluuta kiertäviin kunnanlääkäreihin ei ole, mutta toivoa sopii, että nykyiseen systeemiin tulisi tilaamisen ja tuottamisen myötä muutakin uutta kuin sekavalta tuntuvaa byrokratiaa.